Mun seurani juuttui kakkosdivariin...

Kakkosen kausi on ohi. Paljon tuli taas kaikkea koettua, mutta päällimmäisenä mieleen jäi toki karvas pettymys. Kirjoitin seuraavan tekstipätkän 8.7.2017 kauden ensimmäisen SalPa-kohtaamisen jälkeen. Olin tuolloin muissa maisemissa, enkä siellä osannut sitä julkaista. Mutta olen yhä samaa mieltä.

”Takana kotitappio SalPalle, järjestyksessään jo neljäs peräkkäinen häviö. Koko peliä edeltänyt päivä meni jännityksessä ja hermostuneena, kun tiedossa oli se, että nyt viimeistään tarvitaan pisteitä. Jo edellinen matsi MuSaa vastaan oli "pakkovoitto", ja kaikki muistamme miten siinä kävi. Tuolloin meinasin revetä harmiini, kuten kaikki reissussa mukana olleet. Pakko tunnustaa, ettemme kaikki edes pystyneet seuraamaan peliä loppuun Wembleyn puolelle, vaan vietimme toisen jakson lopun verkkoaidan takana kyräillen. SalPa-matsi tuntui vieläkin katkerammalta, koska joukkue oli kuitenkin joltain osin skarpannut, mutta kaikki valui hukkaan tyhmien virheiden ja huonon viimeistelyn takia. Vaikea kuvailla, miltä vastustajien maalien seuraaminen taas tuntui... Ehkä se oli sekoitus epäuskoa, surua, vihaa ja lamaantumista. Ei tämä voi olla totta, tämän kaudenhan piti olla totista taistelua sarjanoususta, ja nyt pelaammekin tuloksellisesti surkeammin kuin vuosikausiin. Tappio vyöryy päälle kuin tumma, raskas pilvi, jonka alta ei pääse pois, kuin tahmea hämähäkinseitti, joka tarttuu kiinni päiväkausiksi ja leimaa kaikkia tekemistäsi ja painostaa takaraivossa. Jotenkin tappio pitää aina käsitellä, joko käymällä mielessä läpi ja jossittelemalla ottelun ratkaisuhetkiä, juttelemalla pelireissuilla kohtalotovereiden kanssa tai vaikka näin kirjoittamalla. Parhaiten sen pyyhkisi toki pois pikainen voitto.

SalPa-pelin jälkeen pyöräilin kuin häpeissäni läpi Tampereen, ettei kukaan vaan tajua minun olleen kannattamassa moisia häviäjiä. Kohta joku vielä huomaa takalokarin TPV-tarran ja tulee kuittailemaan, sitä en kyllä kestäisi... Tappioiden jälkeen ei siis tosiaan huvita nähdä varsinkaan TPV-tahojen ulkopuolisia tuttuja, ettei puhe vaan kääntyisi jalkapalloon. Hävettää ja ärsyttää, ei jaksaisi selitellä ja käydä läpi tappioiden syitä. Samalla pitää vielä näytellä, ettei tämä niin koville oikeasti ota, vaikka tekisi mieli alkaa parkua. Totta kai on älytöntä ajatella, että juuri kukaan pitäisi tappioita yhtä vakavina. Tuskin muut kuin pinttyneimmät seuraajat edes huomaavat koko pelejä, saati sitten että valuisivat niiden vuoksi epätoivoon. Ei tätä touhua siis kovin moni pidä lainkaan tärkeänä tai huomionarvoisena, miksi ihmeessä itsekään viitsin pingottaa ja pidätellä itkua jonkun alasarjan takia? Miksi en osaa suhtautua vähän rennommin, nyt kun ei haluaisi edes katsoa sarjataulukkoa moneen päivään, kun nolottaa tämä taapertaminen. Futisforumilla käynti kyllä jollain ihmeen tavalla helpottaa oloa, edes vihollisten kuittailut eivät juurikaan ärsytä, antavat vaan lisää taistelutahtoa. Kotonakin pitää vaan purra hammasta, vaikka pinna on kireällä eikä massiivista kriisiä oteta siellä huomioon sen ansaitsemalla vakavuudella... Toisaalta, kyllä vaikkapa lapsen kanssa puuhailu asettaa vähitellen tappiot niiden oikeisiin mittasuhteisiin. Ja vähitellen tunteet jäähtyvät. Toisaalta tämän tappioputken ansiosta tilanne on muuttunut jo niin surkuhupaisaksi, että tuntuu siltä, että koko kausi on jo menetetty. Juuri nyt pitäisi vaan nostaa pää pystyyn ja meidän fanienkin puhaltaa yhteen hiileen joukkueen hyväksi. Juuri tällaisina hetkinä meitä tarvitaan. Ja loppujen lopuksi on aivan sama, miten tämä kausi meiltä menee, rakkautemme joukkueeseen ei muutu sen takia radikaalisti suuntaaan tai toiseen. Mutta saisihan tämä kurjuus jo iloksi vaihtua...”

Kaikki tiedämme miten kävi. Pieleen meni, ja kunnolla. Lisäksi nyt pelottaa jo se, millainen ensi kaudesta tulee. Keitä pelaa ja keitä on joukkueen johtopaikoilla?

Mutta antoi kausi toki paljon hyvääkin. Mahtava faniporukka, jonka kanssa sai taas hurtin huumorin avustuksella surra tappioita ja myös juhlia muutamaa mahtavaa taisteluvoittoa. Pari derbyäkin voitettiin, vaikka se tuntuu tässä vaiheessa täysin epäoleelliselta. Tuolloin kyllä nautin. Loppukauden matseissa vieraillut iloinen ja äänekäs maahanmuuttajaporukka nosti fiiliksiä ja auttoi kestämään tappioiden tuskaa. Taas nousi esille se lohduttava ajatus, että fanitus on paljon muutakin kuin vain ne eniten näkyvyyttä saavat 22 edustuksen peliä kesässä. Siihen liittyy paljon syvempiä merkityksiä, jopa yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Lisäksi pientä iloa tuo pääsy cupin lohkovaiheeseen, uusi ja mielenkiintoinen kokemus sekä joukkueelle että meille faneille. Erikoisena yksityiskohtana on mainittava, että joukkue voitti jokaisen minulta väliin jääneet sarjapelin (kaikki vieraissa). Mitähän tästä pitäisi ajatella... Pitäisikö minun keskittyä yhä tiiviimmin vain teksti-TV:n seuraamiseen?

Pikku-Tammelan terassilla järjestettiin taas mahtavia keikkoja, jotka toivat ainakin minulle suurta tyydytystä. Tuntui taas hiton hienolta kuunnella tarttuvaa musaa auringon paistaessa ja joukkueiden verrytellessä kentällä, pian alkavan matsin jännityksen kutitellessa vatsanpohjassa. Paljon on merkinnyt myös se, että lähes kaikki artistit ovat tuttuja tyyppejä ja itsekin underground-skenen kasvatteja, jotka tietävät mistä ruohonjuuritason toiminnassa on kyse. Tuo liikuttava ja lämmin fiilis välittyy mielestäni mitä mainioimmin tästä kesän 2016 pätkästä:

Olen siis todella tyytyväinen, että olemme saaneet juurrutettua nämä esitykset osaksi ottelutapahtumia. Ensi kesäksikin on jo kolme esiintyjää sovittuna. Saa nähdä miten käy, mutta mielellään järjestäisimme mahdollisesti viimeisenä vanhan Tammelan kautena hyvinkin tapahtumarikkaan ja silläkin tapaa unohtumattoman kauden.

Omalta kannaltani kevät ja alku kesä sujui pitkälti Paltsaristi-zinen parissa, olen iloinen ja ylpeä, että se tuli tehtyä. Sen sisältönähän oli fanien tekemiä juttuja, vieraspelitarinaa, kirja- ja leffa-arvioita, haastatteluja ja sen sellaista. Seuraava numero on jo suunnitteilla. Tätä kesän 2017 lehteä on vielä saatavilla kolmen euron hintaan, postien kanssa hinta nousee viiteen. Useampia ostaessa hintaa voidaan viilata alaspäin. Lehtiä löytyy sekä minulta (tuukan(a)nic.fi) että Tepulta. Tuotto menee TPV Powerchair -joukkueelle.

Kiitos vielä kerran kaikille asianosaisille!
Jatketaan taas pienen huilin jälkeen punaisin sydämin punaliput yhä korkeammalla liehuen!

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: GUGGENHEIM-PROJEKTZ Pikku-Tammelan terassilla to 3.8. klo 17.30

Kihelmöivällä jännityksellä odotettu kauden toinen TamU-matsi on vihdoin käsillä. Sen alkutahdit lataa energinen, viihdyttävä ja arvaamaton Guggenheim-Projektz. Toivotaan, että samoja laatusanoja voi käyttää kuvailemaan Paltsareiden illan peliä.

Kertokaapa meille hieman Guggenheim-projektzista. Mistä kaikki alkoi?
- Kaikki alkoi Anttilan kulmalla kesällä 2011, kun menimme sinne kitaran ja Casion kanssa rämpyttelemään kovia kansainvälisiä hittejä – Dancing shoes, Ring of fire ja ainakin Yksi ainoa ikkuna! Ensimmäisissä jamisessioissa alkoikin jo heti syntyä omaa musiikkia.

Keistä yhtye koostuu ja mitä instrumentteja käytätte? Viime aikoina on ilmeisesti tapahtunut jäsenistön laajentumista?

- Aloitimme duona syntetisaattorin ja kitaran kanssa, käytimme pitkään taiteilijanimiä Helge (Tiina Vanhapelto) ja Vermeer (Kalevi Suopursu), koska olimme kotoisin Huizenin kaupungista (Hollanti) ja Guggenheim-projektzin piti alunperin soittaa hissimusiikkia Schtockmannilla. Nyttemmin riveihin on putkahtanut rumpali (Anna Pesonen) ja basisti (Laura Ahvonen) – meno on koventunut 187% (laskimme sen itse eilen).

Guggenheim-projektz on hurmaava yhdistelmä trubaduuriperinnettä, slaavilaisuutta, rokkia, lastenlauluja, haikeaa naivismia ja ennalta-arvaamattomuutta. Mitä muita osasia tai vaikutteita lisäisitte? Miten olette osanneet keittää näin moninaisista aineksista näinkin herkullisen ja toimivan sopan?
- Krisse Sydän joskus sanoi, että musiikkigenremme on ”höpsismi”, joka kuvasi parhaiten meidän duo-meininkiä. Sittemmin kokeilimme ”nössörokkia”, mutta nyt mennään jo täyttä häkää ”punkin” kautta kohti nuorison suosimaa ”indie-musiikkia”. Soppaa keitetään siitä mitä kaapista löytyy: kaikki kasvikset pitää kuullottaa ensin paistinpannussa ja lopputuloksen pitää hautua ainakin kolme päivää jääkaapissa.

Nimi viittaa vahvasti taidemaailmaan, vaikka lienee tarkoitettu ironiseksi iskuksi. Miten tärkeitä ulkomusiikilliset seikat teille ovat? Millaisia vaikutteita imette musiikin ulkopuolelta? Sisältääkö toimintanne muutakin kuin musiikillista ilmaisua?

- Guggenmaailmaan liittyy omat webbi-sivut, Tiinan sarjakuvat, Wunderkammer-zine, VHS-videot, outojen tapahtumien järjestäminen, yhteistyöt muiden muusikoiden kanssa (mm. Iida Umpikuja, Puiset Heilat, Räjäyttäjät, Samanna, Laiha lohtu, Jukka Nousiainen ja 20000 Hz). Musiikki nivouttaa yhteen tämän kaiken – mitä ikinä se sitten onkaan.

Aiemmin mainittu ennalta-arvaamattomuus liittyy vahvasti myös sanoituksiin, jotka käsittelevät mitä moninaisimpia aihepiirejä. Miten laulujen aiheet valikoituvat, mistä nappaatte ideanne? Kuinka arvioisitte lyriikoiden ja musiikin suhdetta, voiko jomman kumman nostaa esille toista tärkeämpänä?

- Houkuttelemme ideoita hunajalla ja ne lentävät luoksemme. Kun ideat ovat kesyjä, nappaamme ne haavilla (haavin koko 2x2m, maksaa 57 euroa Tokmannilla). Lyriikoiden ja musiikin suhde on kiihkeä ja jotakuinkin tasa-arvoinen. Se on onnellinen pariskunta, joka ei nahistele keskenään muusta kuin tiskeistä ja pyykeistä.

Soundimaailmaanne voisi kuvailla varsin särmikkääksi lo-fi -rokiksi. Onko tämä ollut tavoitteenne? Vai oliko alun äänimaailma sellainen vain siksi, ettei rahkeita parempaan löytynyt..?

- Kahdella ensimmäisellä kasetilla käytimme venäläistä nauhoitusohjelmaa, joka teki kaikesta paskan kuuloista. Nyt käytämme neliraituria, joka tekee taas kaikesta paskan kuuloista. Emme tiedä missä on vika. Iida Umpikujaa lainataksemme: ”Tämä nyt vain menee näin.”

Guggen-triossa rumpuja soittaa Tiina Vanhapelto, bassoa Laura Ahvonen ja kitaraa Kalevi Suopursu

Joka tapauksessa äänitteitänne kuunnellessanne huomaa kehitystä ja uudistumista, ette enää kuulosta samalta kuin ensimmäisellä kasetillanne, joka oli vielä varsin simppeliä trubaduurimeininkiä. Kuinka tärkeää on, ettette jää polkemaan paikalleen tai tee ”samaa” liian montaa kertaa uudestaan? Pyrittekö tarkoituksellisesti siihen, että julkaisut eivät kuulostaisi samoilta?
- Musiikki pysyy tuoreena, kun innostuu aina jostain uudesta, mitä ei ole aikaisemmin kokeillut. Nyt olemme kokeilleet lisätä kitaraan säröä. Toisella keikalla keksimme, että säröön voi lisätä vähän kaikua. Kolmannella keikalla ehkä keksimme taas jotain.

Julkaisette kasetteja. Miksi olette valinneet juuri tuon formaatin? Mikä siinä viehättää?
- Kasetin päälle voi nauhoittaa omaa musiikkiaan, jos meidän musiikki ei miellytä! Upea formaatti! Guggenin ensimmäiset kasetit on nauhoitettu jatsin päälle.

Julkaisunne ovat käsittääkseni omakustanteita, olenko oikeassa? Ovatko levy-yhtiöt ilmaisseet kiinnostusta musiikkinne julkaisemiseen? Entä mikä on Guggenrecörds?

- Nyt kun olemme siirtymässä nuorison suosimaan ”indie-musiikkiin”, niin ehkä vihdoin ne levy-yhtiöt kiinnostuvat meistä! Sen sijaan oma kasettiyhtiömme Guggenrecörds julkaisee musiikkia, jollaista itse haluaisimme kuulla! Kahdella uusimmalla julkaisulla (Iida Umpikuja Guggenized: Icepoweria Heartille ja Puiset Heilat: Mutainen keskitie) soitamme myös itse taustajoukoissa.

Soitatte varsin paljon livenä. Mitä keikkailu antaa teille? Mitä pyritte saavuttamaan itsellenne ja antamaan kuulijoille? Millä lailla asenteenne ja oma kokemisenne sitä kohtaan on muuttunut vuosien varrella?
- Musiikki on hyvä tekosyy: tärkeintä on se, että ihmiset kohtaavat! Pyrimme levittämään HYVÄÄ MEININKIÄ ja saamaan KONTAKTIN yleisön kanssa. Esiintymispelko on hälventynyt vuosien varrella ja lavalla voi irrotella TÄYSII.

Mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan Guggenheim-projektzin ja muiden projektienne osalta? Nyt saa mainostaa...
- Meiltä on ilmestymässä kaikkien aikojen ensimmäinen vinyylijulkaisu (sellainen musta lättänä kiekko): THE GUGGENEST OF GUGGEN! Tällä vauhdilla se ilmestyy ehkä joskus talvella.

Vielä lopuksi täytyy katseet kääntää tietenkin keikkapaikan pääasialliseen käyttötarkoitukseen eli jalkapalloon. Kiinnostaako jalkapallo, onko teillä suosikkijoukkueita? Löytyykö teiltä jaettavaksi mitään jalkapallomuistoja?

- Tiina kävi joskus mukulana yhtenä kesänä jalkapallokoulussa ja potkaisi rankkarin suoraan maalin yläkulmaan! Pelattiin vielä poikia vastaan niin ai että se tuntui hyvältä! Muutenkin jalkapallomuistot tuntuvat liittyvän lapsuuteen ja isoveljen jalkapalloharrastukseen, veljen lempijoukkue oli Manchester United.

Kiitos ajastanne ja tapaamisiin Tammelassa!

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: Kaide Luukkonen Pikku-Tammelan terassilla pe 21.7. klo 17.30

Tammelan Voima on järkännyt hienon sarjan keikkoja viime kausien aikana. Homma on useimmiten painottunut undergroundiin ja punkkiin. Ensi perjantaina on luvassa jotain hiukan toisenlaista. Pikku Tammelan terassille nousee Kaide Luukkonen, jonka musiikki on juurtunut melodisen rock'n'rollin 60-70 -lukulaiseen perusrunkoon. Vertaukset Dave Lindholmiin ja Creamiin ovat perusteltuja. Tämän lisäksi Kaide on ihan aitoja futisjätkiä.

Moi Kaide, mitä sulle kuuluu?

- Nyt aika ärsyttävää. Olen ollut kymmenen päivää yskässä, flunssassa, korvakivussa ja ties missä. Onneksi sentään välillä on ollut sellaisia pirteyden hetkiä että on päässyt kalaan ja jopa saanutkin muutaman pulikan.

Julkaisit 2014 soolodebyytin ’Kaiden levy’. Olet kuitenkin vaikuttanut monissa kokoonpanoissa aiemminkin. Voitko tehdä pikaisen taiteellisen ruumiinavauksen siitä, mistä homma alkoi ja mitkä ovat olleet ne kaikkein merkittävimmät hetket muusikonuralla?

- Juu, jos nyt kasaisi tähän vaikka sellaiset bändit mitkä levyttivät jotain, niin pysytään jossain mitassa. Varjo oli kaiken alku ja juuri. Se oli ensimmäinen bändi joka keikkaili ja levytti musaa. Siinä tuli oltua joku 8-9 vuotta ja se oli samalla vielä kotikylän kundien yhtye. Kaikki oltiin Heinolasta, kaikki oltiin nuoria… byhyy. Mutta joo, Varjolla on kyllä iso merkitys. Siinä oppi tajuamaan jotain bändissä olemisesta. Lisäksi siitä alkoi tämä eri soittimien kanssa kikkailu. Soitin Varjossa bassoa, vaikka kitara olikin ennen sitä aina ollut lapasessa. Jalkapallotermein: mut laitettiin maaliin.

- Varjon lisäksi noita muita levyttäneitä bändejä oli sitten Jann Wilde & Neon Comets, missä soitin urkuja ja lauloin stemmoja. Saturnettes, missä taas soitin bassoa. Volter-yhtyeessä soitin rumpuja ja sitten taas Jani Matti Juhanin Mustissa Käärmeissä urkuja. Sekaan mahtuu kaikennäköisiä muitakin juttuja, mutta josko tuossa jotain suuntaa.

- Kyllä noissa kaikissa kiva on ollut soittaa, ja on samalla oppinut skulaamaan eri instrumentteja, joka sitten omalta osaltaan vaikuttikin siihen, että päätin egoistisesti runtata ensilevyni kokonaan itse.

Oliko sooloprojekti kovasti erilainen bändivetoiseen musiikintekoon verrattuna?

- Oli kyllä, totaalisesti. Mulla oli kasa biisejä aikaväliltä 1998-2013 ja niistä sitten aloin kelailemaan. Joitain biisejä oli soitettu satunnaisilla akustisilla keikoilla jonkinlaisina versioina ja kerran bändinkin kanssa Viikissä, mutta varsinaisesti mulla ei ollut tarkkaa käsitystä kaikkien viisujen sovituksesta. Janin (Jani Matti Juhani) kanssa sitten sitä alettiin tekemään. Jani lupasi äänittää ja miksata, joten ainakin se puoli oli hallussa. Juteltiin etukäteen lähinnä siitä, minkälainen komppi kuhunkin biisiin tulisi, sitten soitin klikin kanssa joko pianon tai kitaran ja jonkinlaisen tukilaulun. Sen päälle sitten rummut ja sitten kaikki loput uusiksi.

- Olihan se kieltämättä outoa yrittää ”jammata” itsensä kanssa. Jani oli myös onneksi tuottajamaisella asenteella piuhojen päässä ja huuteli välillä: ootko ihan varma? Miksi?

- Kyllä se siitä sitten suttaantui. Jälkikäteen ajateltuna soittaisin monet jutut toisella tavalla nyt, mutta johonkin se vekslaaminen oli pakko lopettaa ja hyväksyä levy ikään kuin ajan kuvana. Kiva siitä tuli.

"Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa"

Esikoislevy oli hyvin epätyypillinen 2010-luvun plätty, sillä soundimaailma kumartaa vahvasti 60- ja 70-luvuille. Kappaleessa ’Kaupunkihipit’ laulaja kertoo haluavansa takaisin menneisyyteen. Jotkut kokee nostalgian taantumuksellisena jämähtämisenä, jopa eskapistisena luovuttamisena. Toisille se on voimanlähde, joka auttaa ylittämään ajallisia eroja ja tekee myös nykyajasta hiukan ymmärrettävämpää. Kumpaan leiriin itse kuulut?

- Mä olen suurimman osan elämästäni pitänyt vanhemmasta musasta. Tuolta 60-70-luvuilta löytyy mun suurimmat suosikit ja jos jostain nykymusiikista diggaan, sekin tuppaa yleensä olemaan aika vanhan kuuloista. Ymmärrän että tällaisille jämähtäneille hipeille aina vittuillaan, mutta toisaalta se on aivan sama, diggaan mistä diggaan. Mun ei tarvitse koskaan kaivautua pois tuolta menneisyydestä, ja silti aina löytyy uutta. En mä tietoisesti vastusta kaikkea uutta, mutta näin tämä vain tuntuu menevän.

- Toisaalta jos musiikkini nojaisi väkevästi 80-lukuun, saattaisin olla muodikaskin, sillä se on juuri nyt se hyväksytty vuosikymmen menneisyydestä. Noo, muodit kiertää kehää. Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa Tampereen kaduilla.

Vuosituhannen vaihteessa toiminnut Varjo-yhtye oli musiikillisesti varsin erityyppistä tavaraa kuin oma soolomateriaalisi. Löydätkö edelleen nykymusiikista mielenkiintoisia juttuja vai teetkö enemmänkin löytöretkiä takavuosikymmenille? 

- Kyllä mä vanhaan luotan. Kuten äsken jo mainitsinkin, jos jotain uutta kliffaa tulee, se tapaa olla vanhan kuuloista jos se minulle uppoaa. Tosin eilen kuuntelin juuri Jalava-yhtyettä levyllisen verran. Helvetin hyvä bändi, mutta kyllähän sekin kieltämättä aika entisajoilta kuulostaa. Siinä on upeaa stemmalaulua, mistä pidän erittäin paljon.

- Myös Tuomari Nurmion pari viimeisintä levyä ovat hyviä. Että näin sitä kivasti kuunnellaan ihan tuoretta kamaa! Mutta joo, viimeksi kun kävin festareilla, kävin katsomassa Wigwamia, Piirpauketta ja Absoluuttista nollapistettä. Että siltä pohjaltahan tämä menee.

Heinolassa treenikämpät olivat ilmaisia

Olet Heinolasta kotoisin. Myös allekirjoittanut asusti Heinolassa pari vuotta 2010-luvun alussa. Mieleen jäi kaupunki- t-paita, jota korosti teksti ’Heinola-Tyly kaupunki’. Kuulemma asukkaat itse olivat äänestäneet juuri tämän kuntansa iskulauseeksi. Millainen paikka Heinola oli kasvaa herkkäsieluiseksi muusikoksi?

- Heinola oli tosi kiva paikka olla lapsi, ja vielä nuorikin. Kaikkialle pääsi fillarilla, sai pelata fudista ja leikkiä Legoilla niin kuin pitääkin. 80-90-lukujen taitteessa Lahti-Heinola-akselilta tuli paljon uusia bändejä, uutta punkkia ja kaikkea jännää. Lyseon koululla oli bändi-iltoja missä käytiin harjoittelemassa kiljun juomista ja rockin kuuntelua, samaan aikaan olin itsekin alkanut näperrellä kitaralla Metallican One-biisin alkua, kuten tapana oli. Noissa kinkereissä lyskalla tai Lahden 8-salilla näki aika toisenlaista porukkaa kuin ehkä Heinolan normaalissa katukuvassa. Silloin oli mun mielestä aivan mieletön tekemisen ja sähläämisen meininki, mikä tarttui kyllä helposti. Teini-iässä muutenkin musa kuulostaa joskus jopa liian hyvälle ja sen parissa oli kiva käydä loputtomia knoppitietokisoja Iggy and the Stoogesista tai Velvet Undergroundista, bändeistä joista ”kukaan ei ollut kuullut”. Se oli kivaa aikaa.

- Mutta tosiaan kun menin lukion käymään, niin siihen se Heinola sitten tyssäsi. Piti lähteä opiskelemaan muualle. Lisäksi täysi-ikäisyyden myötä oli tullut törmättyä jo siihenkin pikkukaupungin todellisuuteen, mikä meikkaavaa rokkipoikaa välillä vastaan tulee, kun kaikki kylän ihmiset pakkautuvat samaan yökerhoon. Toki kyllä sitä samaa huutelua sai osakseen isommissakin kaupungeissa, mutta isommissa mestoissa on helpompi valita paikat missä pyörii.

- Kyllä Heinola kuitenkin oli kiva paikka. Esim. treenikämpät missä jengi soitteli, olivat ilmaisia, nuorisotoimen kustantamia. Koettakaapa heittää samanlainen perustarve kehiin jossain isommassa kaupungissa? Siksipä siellä tuntui olevan aika paljon bändejä. Varmasti vaikutti tuo treenishomma siihen, että siellä oli hyvä meno musan suhteen.

Entä Rullan soittotilat? Heinolalaislähtöinen vaimo käski kysyä, että mitä Rulla sulle merkkas ja mieltä olit näiden bänditilojen purkamisesta?

- Rullan bänditilat olivat mulle paljon vieraammat kuin toisen treenikeskittymän, Sahan. Joskus pyörin Rullalla tuttujen kanssa ja joitain soittotreenejä satunnaisesti siellä tuli heitettyä, mutta esim. Varjo treenasi Sahalla, joten se oli se tuttu paikka minulle. Niin ja kävinhän mä sellaisen vanhan kitaristimiehen opissa vähän aikaa Rullalla. Treenattiin Eaglesia, Bostonia, Hurriganesia ja kaikkea tuollaista vanhaa.

- Mutta joo, en mä tiedä minkälainen meininki Heinolassa olisi ollut ilman noita kahta mestaa, Sahaa ja Rullaa. Siellä ne on ne Apulannatkin treenailleet ilmaiseksi. Tuollainen nuorten osallisuuden tukeminen on helvetin tärkeää nuorisotyötä ja kulttuurityötä, korvaamatonta. Samaa osallisuutta nostetaan tapetille nykyäänkin, mutta Heinolassa se oli käynnissä jo tuolloin.

- En mä tiedä oliko ne mestat niin huonossa kondiksessa, eikä mua oikeastaan edes kiinnosta, jos vain jossain muualla jatkuu samanlainen kulttuuritoiminta. Jos teini-ikäisiltä pennuilta aletaan repimään treenikämppävuokria, niin se on saletti, että bändit ehkä hieman porvarillistuu.

Duunariperheen kasvatti ja jalkapallomies 

Taannoin pidit aktiivisesti blogia, jossa aika usein nousi esille vähävaraisten, etenkin työttömien kohtelu nykysuomessa. Ihan jokainen muusikko ei halua olla julkisesti poliittinen. Mistä blogitekstit kumpusivat? 

- Tästä arjen politiikasta ne tulivat. Olihan siellä joitain kepeämpiä hupailujakin seassa, mutta pääasiassa politiikkaa ja tuollaista kotisosiologiaa ne tekstit ovat. Mä olen aina seurannut kiivaasti yhteiskunnan tapahtumia ja luen aktiivisesti kirjallisuutta taloudesta, yhteiskuntapolitiikasta.

- Mä olen duunariperheen kasvatti jonka vanhemmat jäivät työttömiksi asuntolainoineen 90-luvun lamassa. Siitä taustasta kun tulee, niin on suorastaan oksettavaa miten työntekijöistä ja työttömistä nykyään puhutaan. Sieltä nuo tekstit kumpuaa.

- Näin tuntemattomana nimenä sitä voi olla kuinka poliittinen hyvänsä. Yleensä puolen valinta tulee vastaan sitten kun pitää valita, meinaako miellyttää suuria massoja, vai mitä. Toisaalta monia nykyajan hittiräppäreitä pidetään vain kepeinä bilemuusikoina, mutta kyllä ne minusta aika selkeästi edustavat vahvasti oikeistolaista näkemystä.

Biisien tekstimaailma eroaa selvästi näistä blogikirjoituksista. Onko sun mielestä ylipäätään järkeä tuoda musiikin kautta esille niitä asioita, jotka menee päin persettä yhteiskunnassa?

- Kyllä se on täysin mahdollista, kunhan sen tekee tyylillä. Jos tekee yhteiskunnallisen biisin, sen ei tarvitse silti muodoltaan olla välttämättä yhteiskunnallinen. Ei pidä unohtaa sitä musiikillista osuutta ja uhrata sitä tekstin alle. Tekstit on tärkeitä, mutta populaarimusiikissa ne lepää aina musan varassa, ja jos musa on paskaa, niin tekstilläkään ei ole mitään väliä. Kyllä mullakin on yhteiskunnallisia biisejä, mutta en ole varma tunnistaako niitä yhteiskunnallisiksi kukaan muu kuin minä?

- Esimerkiksi joku Pelle Miljoona tulitti aika suoraan yhteiskunnallista asiaa, mutta sama lähestymistapa ei monelle muulle sovi lainkaan. Pitää tietää missä tyylissä seikkailee.

"Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan"

Esikoislevystä on jo jonkin verran aikaa. Mitä sittemmin on tapahtunut ja mitä on odotettavasti lähitulevaisuudessa?

- Levyn jälkeen perustettiin bändi, Kaide Luukkonen & Lupaus. Sillä ollaan keikkailtu tässä verkkaisesti muutama vuosi. Vuosi sitten kesällä alettiin sitten äänittämään uutta materiaalia ihan bändivoimin. Nyt matsku on miksauksessa, sitten masterointi, kannet ja sen sellaiset. Siitä tulee kakkoslevy, joka ei ole enää sooloplatta, vaan bändilevy. En ole hirveästi meuhkannut levynteosta tuolla Lupauksen Facebookissakaan, kun se valmistumisaikataulu on aina vähän auki, niin ei viitsi kuukausitolkulla siirrellä julkkaria. Kirjoittelen sitten kun jotain valmista on plakkarissa.

Puhutaan vielä hieman tärkeistäkin asioista, eli jalkapallosta. Sullahan löytyy pelaajataustaa. Missä jengeissä olet kesyttänyt palloa?

- Mä olen Heinolan HP-47 kasvatteja. Pelasin junnuajat b-junnuihin saakka, ja kun Heinolassa ei useimmiten riittänyt jengiä A-junnuihin, pääsin edustusjoukkueeseen 17-vuotiaana. Kyllä oli nelos- ja kolmosdivarit nuorelle pojalle ehkä vähän liian kovaa menoa, mutta kivahan se oli oppia vähän aikamiesten fysiikkaa ja itseluottamusta.

- Noiden aikojen jälkeen olen pelaillut sitten puulaaki- tai rokkijalkapallohommia. Tällä hetkellä pelaan Dog´s Ball -joukkueessa puistofudiksen kki-sarjaa (kunnossa kaiken ikää -sarja). Välillä olen pelannut matseja myös Vastapallon joukkueessa ja FC Kommunisteissa. Että kyllä fudis edelleen maistuu.

Oletko progressiivinen hyökkäävä pelaaja, linjansa pitävä vasen pakki vai onko vaihtopenkki se mieluisin pelipaikka?

- 1986. Maradona. Argentiina. Siltä pohjalta meikäläisen fudis on lähtenyt liikkeelle. Tosin se todellinen pelipaikka on kyllä lähes aina ollut joko toppariosastolla, tai keskikentällä. Mielessäni olen silti edelleen hurja maalintekijä.

Entä tuo kannatuspuoli: diggailetko jotain puulaakeja joko Suomessa tai ulkomailla? Ilves ja TamU ei tietenkään kelpaa vastaukseksi, koska niiden kannattaminen osoittaa huonoa historiantajua tai tuulipurjementaliteettia...

- Mä seuraan telkkarifudista mielelläni, peleistä riippumatta. Lähinnähän se tosin tarkoittaa tiistain mestareiden liigaa. Sitten käyn frendien kanssa välillä baarissa tsekkaamassa Valioliigan matseja. Innokkaasti myös veikkaan pelejä, mutta voittoprosentti on kieltämättä aika heikko. Olen korkeiden kertoimien hakija, ja kun jalkapallon seuraaminen on tällaista sunnuntaiosastoa, niin ihan ei aina natsaa.

- Varsinaista suosikkijoukkuetta mulla ei ole sen enempää Suomessa kuin ulkomaillakaan, mutta kieltämättä toi rakkaus Argentiinan jalkapalloon ja pelaajiin on edelleen valttia. Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan. Tein itselleni Maradona-paidankin, mutta joku rullasi sen meidän pyykkinarulta!? Veikkaan naapurin Jania joka aina kuivattaa niitä Bayern München -lakanoitaan siellä. Kosto elää!

- Innolla odotan ensi vuoden MM-kisoja. Viime kerralla finaaleissa, ja perinteisesti taas Saksa voitti. Olisiko nyt aika, kun on kolme vuosikymmentä vierähtänyt? Vamos, vamos, Argentina!

Kaide Facebookissa: https://www.facebook.com/kaideluukkonen/

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: MARA BALLS -soolo pe 7.7. klo 17.30 Pikku-Tammelan terassilla

Maria Mattila on yksi Tampereen vireiden musiikkipiirien toimeliaimmista henkilöistä, ja lukuisien yhtyeidensä lisäksi hänet tunnetaan muun muassa Keltaisen talon perustajana. Yksi hänen bändeistään on Mara Balls, joka on juuri julkaissut toisen pitkäsoittonsa Elävä kivi. Tammelan stadionille soolokeikalle saapuva Maria kertoo seuraavassa muun muassa siitä, miten hänen uransa on alkanut ja mitä kaikkea soittaminen hänelle antaa. Tervetuloa paikalle!

Olet tullut viime vuosina tunnetuksi monista yhtyeistä ja muustakin aktiivisuudestasi ns. skenessä. Mutta minkälaiset musiikilliset juuret löytyvät toiminnan takaa? Miten ja milloin olet aloittanut musiikin tekemisen, mistä kaikki alkoi?

– Isäni on kitaristi, ja kaikki on varmaan alkanut siitä, että kuuntelin vauvana paljon Dire Straitsia. Äiti on kertonut, että lauloin ennen kuin aloin puhumaan. Noin 6-vuotiaana keksin istua pianon ääreen, ja sieltä alkoi nopeasti löytyä omia sävelmiä. Samoihin aikoihin äiti laittoi mut viulutunneille, koska ballerinan urani ei ottanut tuulta alleen. Opiskelin viulunsoittoa 16-vuotiaaksi asti musiikkiopistossa. Erityisesti muistan jo lapsena nauttineeni orkesterissa soittamisesta. Oivalsin, että ollessani osa kokonaisuutta olen paljon enemmän. Esiintymiset orkesterin kanssa Haminan kirkossa olivat uljaan akustiikan puolesta ikimuistoisia kokemuksia.
– 14-vuotiaana ostin ensimmäisen akustisen kitarani kirpputorilta. Opettelin Nirvanaa ja Don't fear the reaperin riffin. Myös kitarasta alkoi nopeasti löytyä omia biisejä. Soittaminen oli keino paeta todellisuutta, olin hyvin neuroottinen ja syömishäiriöinen teini. Soittaessa sain rauhan itseltäni. 16-vuotiaana sain ekan oman sähkökitaran. Se oli mieletöntä. Perustettiin bändi, kuunneltiin grungea ja pelattiin spiritismiä autiotalossa. Paitsi että mun piti lähteä aina muita aikaisemmin kotiin, koska oli pakko mennä juoksemaan.

Nuorena muusikoilla on yleensä idoleita ja ihanteita, joilta he imevät vaikutteita ja joilta he kenties haluavat kuulostaa. Millaisia nimiä nostaisit esiin omasta nuoruudestasi, ketkä olivat suurimpia innoittajiasi?
– Tärkein idolini on varmasti oma isäni. Jo lapsena muistan kirjoittaneeni kirjeen: ”Isä, minäkin haluan olla kitaristi.” Halusin olla isäni tytär. Toinen idoli oli ystäväni Manu, joka osasi soittaa kitaraa paljon paremmin kuin minä, mutta soitti silti kanssani. Jimi Hendrix ja Petri Walli olivat mystisiä ja myyttisiä kitarajumalia, joita ihailin ja joiden kaltainen halusin olla. Sitten tuli Kyuss ja sieltä ei ollut paluuta. Josh Hommen vaikutuksen kuulee vahvasti saundissani ja biiseissäni.

Millainen paikka naismuusikoilla tai -taiteilijoilla yleensäkin on sydämessäsi?
– Mietin hetken, että onko tämän kysymyksen tarkoitus provosoida tai suututtaa, ja että kannattaako siihen lankaan mennä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten turhaan pohdi kysymyksen motiiveja vaan vastaan mahdollisimman rehellisesti: ei minkäänlaista. En erottele muusikoita tai taiteilijoita sukupuolen mukaan.

Viime vuosikymmeninä naisten asema niin bändeissä kuin yhteiskunnassa yleensä lienee hieman parantunut. Vieläkö naiset saavat kuitenkin kuulla keikoilla stereotypisiä sukupuoleen liittyviä kommentteja? Miten vastaat tällaiseen?
– Kyllä saa, teit sen juuri. Vastaan olevani sen ulottumattomissa, koska en erottele muusikoita tai taiteilijoita sukupuolen mukaan.

Mihin kaikkiin kokoonpanoihin ja musiikillisiin projekteihin olet ottanut osaa viime vuosina? Mitkä nostaisit esille merkittävimpinä tai nautittavimpina?

– Huh, bändejä on ollut lukuisia... Olli Levänen Company oli lyhytkestoinen prokkis, mutta nautin suuresti Ollin soitosta, joka oli täysin pitelemätöntä, rajua ja intensiivistä. Viimeistään Ollin myötä tajusin, että kitara on lyömäsoitin. Paasikivi oli mun, Jukka Nousiaisen ja Sini Mäenpään instrumentaalibändi, jonka sessiot olivat huuruisia ja loputtomia, eli soittamista parhaimmillaan. Myös Samoyed jäi harmillisen lyhytkestoiseksi, joka tapauksessa hyvin intensiivinen trippi jota muistelen lämmöllä. MMMH oli raju heviduo, jossa soitin rumpuja ja lauloin. Mahtavaa aggression purkua. Jukka ja Jytämimmit oli epäilemättä yksi mun elämäni opettavaisimmista ja antoisimmista kokemuksista. Mutta Mara Balls on kuitenkin rakkain ja mullistavin bändini, sen myötä olen kasvanut paljon sekä soittajana, laulajana että biisintekijänä.

Jukka ja Jytämimmit sai runsaasti julkisuutta. Millä tavalla yhtyeen kuuluisuus muutti arkeasi?
– Ei minulla ole vuosikausiin ollut mitään arkea. Teen kaikkeni, jotta elämäni olisi mahdollisimman säännötöntä, arvaamatonta, suunnittelematonta, impulsiivista ja jännittävää. Pyrin jatkuvasti haastamaan itseni. Pelkään kaikenlaista urautumista ja kyllästymistä. Minkäänlaista kuuluisuutta en ole vielä tähän päivään mennessä huomannut.

Mitä esiintyminen sinulle antaa? Osaatko verrata soolo- ja bändikeikkojen eroja?

– Adrenaliiniä, hikeä, euforiaa ja tunteen siitä, että olen olemassa ja osa kokonaisuutta. Se kiinnittää minut osaksi ympäröivää todellisuutta. Kuulen, että minua kuullaan. Se tekee minusta todellisemman paitsi muille niin myös itselleni. Bändi- ja soolotkeikat eroavat kuin yö ja päivä. Bändisoittaminen on vuorovaikutusta, kommunikointia, muuntautumista ja seikkailua pimeässä, soolosoittaminen puolestaan enemmän tarinankerrontaa kynttilänvalossa.

Seuraatko tarkasti musiikkimedian sinuun liittyviä arvioita ja kirjoituksia? Millä tavalla ne vaikuttavat itseesi tai jopa tekemisiisi?
– Keskityn enemmän sisällön tuottamiseen kuin siihen, että lukisin passiivisesti muiden tekstejä. Olen tosi aktiivinen somessa ja annan haastatteluja, koska se on keinoni puhua asioista, joista mun mielestä pitää puhua. Levyarvioiden lukemista olen koittanut välttää siinä kuitenkaan onnistumatta. Joskus olen hermostunut vitusti jostain kommenteista, mutta semmoinen on järjetöntä energian tuhlaamista. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, eikä mun taiteen funktio ole miellyttää ketään. Teen musaa muun muassa tarpeesta vahvistaa olemassaolon tunnetta värähtelyn kautta sekä tarpeesta tuntea.

Kuinka paljon kirjoitat itse musiikkia? Millainen sävellystyyli sinulla on? Mistä saat inspiraatiosi?
– Kirjoitan kaiken musiikkiini liittyvän itse. Sävellän, sovitan ja sanoitan, joskin bändin jätkät sovittavat usein omat soittimensa. Sävellykset syntyvät intuitiivisesti ja ennalta-arvaamatta. Yleensä joku melodia tai sananparsi alkaa pyörimään päässä eikä lakkaa, ennen kuin se on ”tulostettu” biisiksi. Prosessi on ikään kuin ulkoa ohjattu. Kuulostaa kliseiseltä sanoa, että ”biisit vain tulee mun läpi”, mutta niin se parhaimmillaan tapahtuu.

Mara Ballsin levyjen nimissä mainitaan sekä kivi että vuoret. Millainen luotosuhde sinulla on ja heijastuuko se musiikintekoon?
– Luontosuhteeni on hyvin intiimi, kunnioittava ja pyhä. Mulle kivi on pyhä. Mutta kivi on myös ROCK. Vuori on yleensä kasa kiviä, eli VERY HEAVY SUPER ROCK.

Kumpi on sinulle tärkämpää, lyyrinen puoli vai musiikki? Vai vaihteleeko se kappaleittain?
– Ehdottomasti musiikki, sävelet ja värähtely. Se on kuin universaali kieli eikä sanoja edes tarvita. Mutta rakastan myös sanoja ja sanoilla leikkimistä. Olen vasta pari vuotta tehnyt tekstejä suomeksi, mutta kehityn siinä koko ajan.

Olet esiintynyt sekä englanniksi ja suomeksi. Voisi luulla, että jälkimmäistä käyttäessä laulaja on ikään kuin avoimemmin ja paljaammin esillä, kun ei pääse karkuun vieraan kielen taakse. Mitä itse ajattelet eri laulukielien käytöstä?
– Ajattelen juuri noin. Toisaalta minua kiinnostaa myös ns. itsekeksityllä kielellä laulaminen. Niin, että keskittyisi enemmin äänteisiin ja sanojen sointiin kuin sanojen sisältöön. Tämä on ehdottomasti to do -listalla.

Mara Ballsilta ilmestyi juuri uusi albumi. Mitä kaikkea sinulla on työn alla, eli voimme odottaa sinulta ja yhtyeiltäsi seuraavaksi?
– Työn alla on Maria Mattilan ensimmäinen albumi. Se tulee olemaan mielenkiintoista. Sen myötä aion tehdä myös enemmän soolokeikkoja. Myös Mara Balls aloittaa uuden albumin äänitykset tänä syksynä. Sitten on ihan uusi bändi, josta en kerro vielä enempää. Keikkarintamalla odotan erityisesti tulevaa yhteiskiertuetta Marjo Leinosen kanssa. Olen hillitön Balls ja Marjo-fani.

Entä Keltainen talo? Mahtava omaehtoinen paikka keskellä kaupunkia, joka sai paljon kehuja ja tunnustusta, mutta jyrättiin armotta maan tasalle ”edistyksen” tieltä... Oletko suunnitellut talolle jatkoa, vai riittääkö sinulla enää aikaa sellaisen miettimiseen?

– En ole vain suunnitellut vaan myös toteuttanut Keltaisen talon idean monissa julkisissa tiloissa sen jälkeen kuin alkuperäinen talo purettiin, muun muassa Tampere UG -näyttelyssä Emil-salissa ja Metso-kirjaston musiikkiosastolla. Parhaillaan on käynnissä Keltainen talo -simulaatio osana Kotka Art -näyttelyä. Sinnikkyyteni on palkittu, sillä kaupunki on tarjonnut minulle tilan Hiedanrannasta, jossa voin jatkaa Keltasen talon toimintaa syyskuusta 2017 alkaen. Lisäinfoa pian Facebookin Yellow house -sivulla.

Mikä tekee Tampereen underground-skenestä niin ainutlaatuisen, aktiivisen ja hienosti toimivan?
– Skenen sisältä löytyy paljon erilaisia tyyppejä, mutta kukaan ei kelaa olevansa parempi tai tärkeämpi kuin joku toinen. Jengi uskoo aidosti tasa-arvoon ja tasavertaisuuteen. Kaiken yhdessä tekemisen edellytys on se, että pystyy kunnioittamaan ja hyväksymään toisen, vaikka se olisi erilainen tai jopa eri mieltä. Se on kaunista ja näkyi hyvin Keltaisella talolla. Ne, jotka ajattelivat olevansa muita parempia, eivät tulleet sinne.

Mitä urheilu merkitsee sinulle? Seuraatko tai urheiletko itse? Onko sinulla kertoa meille mitään jalkapalloaiheisia muistoja?
– Urheilu merkitsee minulle ennen kaikkea luontoa, yksinäisyyttä, hengittämistä ja meditoimista. Kun urheilen, niin olen yleensä yksin luonnossa. Jalkapallosta en tajua mitään, tai sen verran, että se on kai vähän niin kuin bändissä soittamista: pitää osata lukea toista. Pitää myös luottaa ja uskaltaa. Kilpailemisesta en niin välitä.

Kiitos näistä pohdinnoista! Tammelassa tavataan.

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: VILLE VUORENMAA la 10.6. klo 16.00 Pikku-Tammelan terassilla

Kotimaamme nuorten ja vähän vanhempienkin ruohonjuuritason muusikkojen taso on kova, kuten viime kesinä Pikku-Tammelan terassilla on moneen otteeseen nähty. Tällä kaudella sama tahti jatkuu, kun fanit ovat jälleen värvänneet muutamia artisteja elävöittämään ottelutapahtumia. Ennen FC Espoo-matsia esiintyvä Ville ”Vilu” Vuorenmaa on tuttu lähinnä bändeistään, mutta kuten saamme lukea, miehen luomisvoima ei ole pysähtynyt vain musiikin pariin. Melkoinen monilahjakkuus siis, ja mikä hienointa, mies tajuaa jotain jalkapallon päällekin. Tervetuloa terassille!

Olet pitkän linjan musiikintekijä. Miten urasi tällä saralla alkoi? Millainen vaikutus oli kodin ilmapiirillä, löytyikö teiltä esimerkiksi kattava levyhylly?

– Sur-rur perustettiin Lapualla 1996 Kimmo Pohjapellon ja Pekka Tiitun kanssa. Emme olleet soittaneet bändeissä sitä ennen ja muutenkin soittokokemus oli vähäistä. Punk innosti ja kannusti bänditoimintaan. Olin alkanut edellisvuonna eli 15-vuotiaana tekemään biisejä, vaikken oikeastaan osannut soittaa. Ville Laurila tuli Pekan tilalle basistiksi vuoden 2000 alussa. Lapsuudenkodissani äiti kuunteli paljon iskelmäkasetteja. Voi olla, että sieltä on ainakin osittain melodisuus ja melankolisuus tullut omiinkin biiseihin.

Vaikutat muun muassa bändeissä Sur-rur ja Homevideo. Niiden lisäksi muodostat puolikkaan Pelkkä Väliviiva -duosta, mutta esiinnyt myös soolona. Oletko esiintynyt jo nuorempana yksin, vai onko rohkeutesi sitä kohtaan kasvanut vasta varttuneemmalla iällä? Miten ”sooloilu” sai alkunsa?

– Sooloilu alkoi joskus 2010 eli aika uusi juttu se vielä on. Sur-rurilla piti olla keikka tai keikkoja, jotka ei sitten sopineetkaan Kimmolle ja Larelle ja päädyin soittamaan soolona. Se hirvitti aluksi ja hermostuttaa joskus vieläkin. Mutta kuitenkin soolona soittaminen veti myös puoleensa, samoin kuin bändisoittaminen aiemmin, vaikka sekin, varsinkin laulaminen, jännitti aluksi monen vuoden ajan.

Mitä eroja yksin ja bändin kanssa esiintymisessä on? Kumpi on mieluisampaa? Mitä saat yleensäkin irti esiintymisestä, minkälaiset tunteet nousevat päällimmäisiksi?
– Kumpikin on mieluista. Bändissä voi keskustella, jakaa asioita ja tehdä yhdessä, mikä on mukavaa. Yksin soittaessa ei tarvitse neuvotella eikä tehdä kompromisseja. Kai esiintyminen on itsensä ja omien rajojen sekä pelkojen ylittämistä. Itsen ilmaisemista esiintyminen lienee myös ja jonkinlaista huomion ja yhteyden hakemista muihin. Myös musiikin ja tekstin yhdistämisen ja tuottamisen kokemista mielekkäänä. Keikkatilanteessa on joskus myös kiintoisaa kun jotakin ei-suunniteltua tapahtuu. On kiva nähdä ja kuulla miten sitä selviää, esimerkkinä täysin treenaamattomien biisien esittäminen yleisölle. Pelkkä Väliviiva -duohan ei treenaa juuri ollenkaan, vaan keikat ovat samalla harjoituksia. Sen ekaa LP:tä alettiin äänittää heti, kun ensimmäistä kertaa soitimme Jarno Alhon kanssa yhdessä.

Miten päätät mikä tekemäsi biisi menee minkäkin kokoonpanon esitettäväksi? Osaatko jo tehdessäsi kertoa, mille bändille se tulee kuulumaan?

– No joo, nykyään tietää jo paremmin tehdessä. Eri tyyppiset biisit eri kokoonpanoille. Toisaalta aattelen myös, että kaikilla näillä voi olla aika monenlaisia piisejä. Ei ole kovin selkeitä rajoja tai sääntöjä.

Pidän todella paljon varsinkin Pelkän väliviivan Palaan ajassa taaksepäin -LP:stä. Kuten jo otsakkeesta voi olettaa, se nostattaa varsin vahvoja nostagisia tunteita ja muistoja. Itselleni mieleen on juolahtanut esimerkiksi se, kun seurasimme mummolassa Moskovan olympialaisten kympin juoksua. Mielleyhtymät siis vievät 1980-luvun alun kuumiin kesiin ja muuhun lapsuuteen liittyvään. Mutta toisaalta levy nostattaa myös harmia ja katkeruutta vanhenemisen suhteen, varsin monitahoisia vaikutuksia siis. Omalta kantiltani katsottuna voisin kuvitella, että kappaleesi alkavat rakentua jostain yksittäisestä muistosta tai tuokiokuvasta, josta ne laajenevat suuremmaksi kokonaisuudeksi. Kerropa meille hieman sävellys- ja sanoitustyöstäsi. Miten alat yleensä työstää kappaleitasi, mistä ne saavat alkunsa? Noudatatko aina samaa kaavaa, vai syntyvätkö biisit eri tavoilla?

– Itsellekin se 80-luvun alku on näyttäytynyt lapsuuden idyllinä. Tuo oli osuva havainto, että jostakin, ehkä vähäpätöiseltäkin tuntuvasta lauseesta tai ajatuksesta saattaa joskus alkaa syntymään biisi ja teksti laajenee siitä sitten käsittelemään jotain itselle tärkeää. Ei mulla kuitenkaan ole yhtä selkeää biisintekosapluunaa. Viime aikoina on tullut tehtyä Pelkkä väliviiva -biisejä tekstilähtöisesti. Eli tässä tapauksessa niin, että kirjoitan jonkun tekstin, jossa ei yleensä ole säkeistö tai kertosäe -kaavaa ollenkaan. Jos koen, että teksti on ok, teen myöhemmin löyhän sävellyksen, johon sovittelen sanat ja joka kuitenkin saattaa muuttua keikkatilanteessa. Ajoittain pop- tai rockkappaleelle tyypillinen kaava on kiinnostanut ja joskus taas enemmän sen rikkominen ja muut kokeilut, tämä vaihtelee.

Välillä sanoituksesi lähentelevät (modernia) runoutta ja ovat jopa tajunnanvirtamaisia. Onko sinulla sanoittaessani mielessä vahva idea siitä, minkälainen lopputulos on? Vai vaihtuuko toteutustapa joskus kesken prosessin? Kuinka paljon hylkäät teksetejäsi, onko sinulla iso pöytälaatikko täynnä vielä käyttämätöntä materiaalia?
– En useinkaan aloittaessani tiedä millaiseksi teksti muodostuu. Toteutustapa voi joskus vaihtua, jos tuntuu, että homma ei etene samalla vaihteella enää tai että se kaipaa jotakin suunnanmuutosta. Hylättyjä tekstejä on paljon. Mutta niistä suurin osa tuntuu sellaiselta ettei niitä tarvitse julkaista.

Oletko kirjoittanut runoja tai kaunokirjallisuutta? Vai onko kaikki kirjoittamasi tarkoitettu sävellettäväksi?

– Jotain pieniä tarinan alkuja ja novellijuttuja olen kirjoitellut, mutten mitään isompaa. Uudet biisitekstit ovat liikkuneet vapaamuotoisempaan suuntaan. Turussa kävin Runö-klubilla lukemassa tekstejä, kun sinne kutsuttiin. Päiväkirjaa olen kirjoittanut noin 20 vuotta, mutta se on viimeisen vuoden aikana hiukan vähentynyt. Joskus päiväkirjatekstistä päätyy osia joihinkin muihin teksteihin. Aina en kirjoittaessani tiedä, mitä tulen tekstillä tekemään. Kirjoittamisella pyrin esimerkiksi viihdyttämään itseäni, tekemään ajattelua ja asioita näkyvimmiksi ja selkeämmiksi, leikkimään, rakentelemaan ja kuvaamaan jotakin.

Olet myös kuvataiteilija ja siis ilmeisen visuaalinen tyyppi. Osaatko kertoa, miten tämä puoli liittyy tekstien ja musiikin tekemiseen?
– Ehkä eri ilmaisutavoilla on joku yhteinen lähtökohta, että miksi on tarve ja halu tehdä niitä. Varmaankin ne kaikki ikäänkuin rapsuttavat aivoja ja sydäntä jollakin rauhoittavalla tavalla. Ne ovat mielekkäiltä tuntuvia touhuja, joista on aina löydettävissä jotakin uutta. Vaikka joskus tulee myös hiljaisempia kausia, latautumista, uusien ideoiden kypsyttelyä, haahuilua, muiden asioiden tekemistä. Joskus kuva, musiikki ja teksti kohtaavat, mikä voi olla kiintoisaa. En muista vauva-ajasta mitään -näyttelyssä vuonna 2015 minulla oli paljon tekstiä sisältäviä lapsuusaiheisia maalauksia sekä 50-minuuttinen biisi Tuhatvuotias vauva älä itke. Käsittelin niissä töissä omaa lapsuuttani. Levynkannet on myös kiinnostaneet pikkupojasta asti musan ja tekstien lisäksi.

Voitko kertoa musiikillisia esikuviasi? Entä keitä muita ihailet, esimerkiksi kirjallisuuden ja kuvataiteen saralta?
– Ei ole mitään yhtä esikuvaa. Paljon olen kuunnellut kaikennäköistä. Varmaankin tämmöiset kun Hüsker Dü, Minutemen, Kari Peitsamo, Beat Happening, Noitalinna Huraa!, Velvet Underground, Robert Wyatt ja monet muut ovat vaikuttaneet omaan musan tekemiseen. Pikkulapsena kuuntelin paljon heviä, teininä sitten punk ja vaihtoehtoisempi rokki alkoivat kiinnostaa. Viimeksi olen ollut lukemassa Siri Hustvedtiä ja Juha Hurmetta. Viimeisimmät levyhankinnat oli Teen Wolfista Helsingistä Draama Helmin levy ja yksi Wipers LP, jota ei vielä kotihyllystä löytynyt.

Soolokamasi sekä Pelkkä väliviiva on musiikillisesti varsin simppeliä, mutta samalla voimakasta. Kun siihen yhdistää vahvat, hyvin henkilökohtaisetkin tekstit niin lopputulos voi laukaista esille voimakkaita tunteita ja kauan kätkössä pysyneitä henkilökohtaisia muistikuvia. Lisäksi lyriikat eivät ole liian helppoja, vaan ne voivat hämmentää ja jättää auki kysymyksiä. Mitä yleensäkin toivot saavuttavasi tai aiheuttavasi kuulijoissa? Vai mietitkö lainkaan, miten musiikkisi ja tekstisi otetaan vastaan? Millaista palautetta yleensä saat?
– Mulla ei ole kovin selkeitä musiikillisia tavoitteita, paitsi että pyrin tekemään biisejä, jotka tuntuvat minusta itsestä hyviltä. Se on tärkein tavoite ja päämäärä joka musan, tekstien ja kuvankin ohjaa tekemistä itselläni. En ajattele biisiä tehdessäni sitä, miltä se voi kuulijan korvissa tuntua. Ajattelen, etten voi oikeastaan tietää sitä. Jokainen kuitenkin kokee ja tuntee eri tavalla. Viime kesänä H2ö-festivaaleilla Sur-rurilla oli keikan aikana palautepiste siinä lavan reunalla eli paperilappuja, kaksi kynää ja pahvimuki, johon palautelaput sai laittaa. Sieltä tuli paljon hauskoja ja liikuttaviakin palautteita.

Edelliseen kysymykseen liittyen pitää nostaa esille Edie. Tuo kaihoisa mutta samalla painostava kappale on yksi Palaan ajassa taaksepäin -levyn mieleenpainuvimmista. Päättelin sen kertovan Edie Sedgwickistä, mutta oikeastaan se on epäolennaista. Aiheena voisi olla kuka tahansa unohdettu nimi, filmitähti, oma nuoruuden haavekuva ta idoli... Samalla myös vahva muistikuva omasta nuoruudesta, kun elämä oli vielä kokonaan edessä ja kaikki ovet avoinna. Kohta, joka alkaa ”sun unelmat ei toteutuneet...” iskee rajuimmin. Ajatonta tekstiä, joka vetoaa kyyniseen keski-ikää lähestyvään mieheen. Aivan sama se kenestä laulun piti alun perin kertoa, pääasia että se koskettaa ja herättää ajatuksia. Voitko vähän avata, miten tuo biisi sai alkunsa ja mistä se oikeasti kertoo? Mitä se merkitsee sinulle?
– Edie Sedgwickin tarina on tuttu ja joitakin yhtäläisyyksiä voi löytää, mutta tämä biisi ei kerro hänestä vaan 70-luvulla tehdyn Grey Gardens -dokumenttielokuvan keskeisestä henkilöstä nimeltä Edith Beale, joka asui äitinsä kanssa ränsistyneessä, muinoin loisteliaassa kartanossa. Näin elokuvan, se puhutteli minua, tein sen jälkeen biisin, en muista enää tarkemmin miten se tapahtui. Olin jo nyt vähän unohtanut koko biisin. En ole juurikaan enää viimeisen vuoden tai parin aikana soittanut tokan levyn biisejä. Niiden tilalle on tullut uusia, vielä julkaisemattomia kipaleita. Edien tarinassa traagisuus ja absurdius kiehtoi.

Koska keikkapaikka on Tammelan stadion, puhutaan lopuksi hieman jalkapallosta. Minkälainen on suhteesi jalkapalloon ja urheiluun yleensä? Oletko enemmän DIY-miehiä vai kiehtovatko suuretkin kuviot?
– Pelasin jalkkista poikaiässä Lapualla. Tekniikassa oli hiomisen varaa, istuin paljon vaihtopenkillä, jossa sitten Sur-rurkin perustettiin. Potkupallo on mielestäni yhä mukava laji harrastella, kunhan se ei mene liian vakavaksi puurtamiseksi.

Kertoisitko valikoidut jalkapallomuistosi? Mitkä ovat suurimmat elämyksesi lajin parissa?
– Aloitin pelaamisen Italian MM-kisavuonna 1990, kun olin 10-vuotias ja lopetin kun olin 16. Olin hyökkääjä, joka pääsi kentälle yleensä kun peliaikaa oli viisi minuuttia jäljellä. Siinä oli omat miinus- ja pluspuolensa. Viime vuonna ostin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen taas nappikset ja kävin syksyllä yksissä pubiliigan treeneissä Turussa ja isovarpaan kynsi olikin jo kohta historiaa. Suurin elämys...? Vaikkapa se kun junnuna käytiin Piteåssa Ruotsissa asti turnauksessa ja ostin musaliikkeestä Ozzyn No Rest For The Wicked -kasetin ja laivalta suklaatupakkaa. Kiitos visaisista kysymyksistä ja aurinkoista kesää!

Kiitos, ja toivotaan että aurinko paistaa myös TPV:n joukkueelle.

Taisteleva TPV laittoi TamUn lujille klassisessa cup-ottelussa

Keskiviikkona Ratinan stadionilla nähdään Tampereen paikallisottelu TPV:n ja Tampere Unitedin välillä. Kakkosen B-lohkoa johtava Pallo-Veikot lähtee selvänä ennakkosuosikkina otteluun. Asetelmat olivat täysin erilaiset seurojen edellisessä ja toistaiseksi ainoassa kohtaamisessa vuonna 2009. 

Styntty-kanavan kattava YouTube-kooste vuoden 2009 dramaattisesta cup-ottelusta.

Kahdeksan vuoden aikana on virrannut paljon vettä Tammerkoskessa. Samalla Tampereen suurimmat jalkapalloseurat ovat lipuneet toiminnassaan eri suuntiin. TPV putosi juhlakautensa 2010 päätteeksi Kakkoseen ja joutui pian aloittamaan monella tapaa nollista edustusjoukkueensa toiminnan. Uutta valoa alkoi kuitenkin näkyä tunnelin päässä, kun TPV:n nuori edustusjoukkue nousi taistelemaan Kakkosen kärkisijoista, ja seura alkoi satsata entistä enemmän oman pelaajapolkunsa kehittämiseen.

Tampere United joutui menestysvuosiensa jälkeen lähes kadotukseen jalkapallomielessä, eli kauas alasarjoihin rangaistuksena niin sanotusta Singapore Sling -sotkustaan. Vaikka Palloliiton jyrkkää päätöstä ei sinisten leirissä kiitelty, toi muutaman vuoden alasarjataival jälkikäteen katsoen vähän aiemmin puuttunutta väriä ja särmää TamUn kilpeen.

Uudelleen edustusjoukkuetoimintansa muutama vuosi aikaisemmin henkiin herättänyt Ilves puolestaan hyödynsi TamUn jättämän valtatyhjiön, ja nousi Ykkösen ja kabinettien kautta aina liigaan asti, jossa se kuuluu nyt mitalisuosikkien joukkoon.

Tamperelainen cup-kesä

Mutta palataan vuoteen 2009. Kaupungin urheilullista ykkösvaltikkaa piti Veikkausliigaa pelannut Tampere United, joka oli voittanut nuoren historiansa kolmannen Suomen mestaruuden vain kaksi vuotta aiemmin. Ari Hjelmin valmentama ryhmä lähti tavoittelemaan menestystä jälleen niin liigasta kuin Suomen Cupistakin. Se oli aloittanut kauden päihittämällä HJK:n keväällä Liigacupin finaalissa.

TPV:n vuoden 2009 kausiotsikossa Futisforumilla puolestaan uhottiin Ykkösessä pelanneen Punakoneen painavan kohti Veikkausliigaa. Vaikka otsikko sisälsi varmasti tarkoituksellisen humoristista liioittelua, oli Paltsareilla nimivahva nippu kasassa.

- Meillä oli hyvä ja kokenut porukka silloin. Yksi parhaimpia missä olen pelannut, kertoo TPV:n tuolloinen kapteeni Sampsa Isoaho.
TPV:n riveissä nähtiin muun muassa TamU-kokemustakin omaava maalitykki Daniel Nwoke, Arto Lindberg, Jussi Kemmo ja Jarno Eränen. Maalia vartioi puolalainen Michal Slawuta. Seura oli viritellyt myös farmiyhteistyötä TamUn kanssa.

Edellinen kausi oli sujunut suhteellisen hyvin Paltsarien sijoituttua 14 joukkueen Ykkösessä sijalle 9. Nyt piti olla vielä parempi joukkue koossa, mutta peliä ei saatu rullaamaan kuin satunnaisesti.
- Pidimme paljon palavereja joukkueen kesken asiasta, ja mietimme mikä mättää. Niin se vain usein on, että kun ei peli vain ei lähde sujumaan, niin sitten joukkue menee vähän kipsiin.
TPV ei voittanut sarjakauden aikana yhtään vierasottelua, joten Tammelassa pelatut kotipelit olivat henkireikä sarjassa selviämisen kannalta.

Vaikean sarjakauden ohessa TPV esitti mieleenpainuvampia otteita Suomen Cupissa. Tuolloin kansallista cup-kilpailua pelattiin nykyisestä poiketen kesäpainotteisesti. Mentiin jo toukokuun loppupäiviä, kun Ykkösen ja Kakkosen joukkueet hyppäsivät cupiin mukaan, ja TPV kohtasi Ylöjärvellä Vitosta pelanneen YPA:n. Neljän sarjatason kokoinen kuilu näkyi, kun TPV latoi peräti yhdeksän maalia ylöjärveläisten verkkoon.
- Cuppi aina vähän oma maailmansa. Se oli silloin jopa vähän kaksipiippuinen juttu, kun alkukaudesta cup-pelit olivat välillä jopa rasite. Silloin kohdattiin enemmän sellaisia joukkueita, jotka olivat selvästi altavastaajia. Mutta sitten toisaalta taas se oli myös kilpailu, jossa jokainen tahtoi pärjätä ja päästä haastamaan isompia seuroja.

Kesäkuussa koitti kuitenkin tamperelaisen futiskesän ensimmäinen herkkupala cupissa, kun TPV kohtasi Kakkosta pelanneen Ilveksen auringon hellimällä Tammelan stadionilla yli 1400 katsojan edessä. Hurjaa vääntöä ei kuitenkaan tälläkään kertaa syntynyt, kun Punakone marssi jatkoon lukemin 1-5.
Kuudennella kierroksella TPV:n vieraaksi saapui Ykköstä pelaava joensuulainen JIPPO, ja yhä vain voittokulku jatkui 3-1-lukemin.

Daavid ja Goljat Tammelassa

Seuraavan kierroksen arvontaa seurattiin Tampereella erityisellä mielenkiinnolla, sillä oli olemassa mahdollisuus TPV:n ja TamU:n ensimmäiseen viralliseen kohtaamiseen. Arpojat eivät pettäneet, ja manselainen futisväki oli täpinöissään. Myös Isoaho seurasi luonnollisesti arvontatuloksen.

- Kyllä se antoi jokaiselle sellaista lisätsemppiä. Se oli meille mielestämme pelkästään onnenpotku, että päästiin haastamaan juuri TamU. Puhuttiin siinä joukkueen kesken, että tuo Ykkösen sarjataulukko ei oikein anna hyvää kuvaa meistä, ja päätimme näyttää tuossa pystyvämme parempaan. 
- Sellainenkin hauska asetelma siihen liittyi, että valmentajallamme Juha-Pekka Mäkisellä oli myös TamU-taustaa. Se oli siten näytönpaikka myös hänelle. Me pelaajatkin tunsimme hyvin monia TamUn pelaajia, ja kävimme myös katsomassa heidän otteluitaan. Sillä tavalla kyseessä oli monella tapaa tuttu joukkue.

TPV lähti elokuun lopulla pelattuun otteluun selvänä altavastaajana, mutta se tiesi milä tyylillä iskeä.
- Meillä oli noina vuosina aina todella taisteleva joukkue, joka ei parhaimmillaan antanut vastustajalle yhtään vapaata tilaa kentällä. TamUa vastaan aiottiin olla iholla ja tehdä olo heille tukalaksi. Näytettiin ettei kyseessä olisi heille läpihuutojuttu.
- Ja toisaalta myös meillä oli paljon taitavia pelaajia, joiden kautta rakennettiin omaa peliä. 

Ilmapiiri oli sähköisen odottava. Paikallinen yhtye esiintyi ennen ottelua Tammelan stadionille pystytetyllä lavalla, ja ihmisiä saapui porteista jatkuvana virtana. Jo joukkuesittelyjen aikaan yleisössä oli tamperelaisittain hyvä metelitaso. Katsojia oli paikan päällä lopulta yli 3000.
- Siihen tilanteeseen ei ollut vaikea syttyä, sillä tapahtuma oli todella hieno, Isoaho muistelee.

 Ottelu lähti rullaamaan odotetulla tavalla TamU:n hallinnassa. Slawutalta nähtiin jo alussa joitakin venytyksiä pallon tielle, mutta Isoahon muistikuvien mukaan sinipaidatkaan eivät montaa kertaa hyville maalipakoille päässeet.
- Onnistuttiin todella hyvin omassa pelissä. Jokainen latasi itselleen hyvän tsempin. Alussa jo aisti sen, että meillä on mahdollisuuksia. Monestihan käy niin, että kokeneempi joukkue hyödyntää vastustajan pienet nukahdukset tai virheet, vaikka peli olisi muuten suhteellisen tasaista. Me pysyimme kuitenkin hyvin mukana ja haastoimme vastustajan. Peli lähti niin sanotusti heti oikeille raiteille meidän kannalta.

Puolustustaistelun lomassa sellaiset pelaajat. kuten vastustajalta itsevarmasti "puikot" vienyt Jussi Kemmo nousivat TPV:n kannalta arvoon arvaamattomaan
- Meiltä juuri taitopelaajat onnistuivat ehkä parhaiten. He saivat pidettyä oikeilla hetkillä palloa omilla.

TPV pääsi vain harvakseltaan varsinaisesti hätyyttelemään vastustajan maalia. TamU:lta puolestaan puuttui terävyyttä lukuisten hyökkäystensä viimeisissä ratkaisuissa.
Kuparinen rikkoutui vasta 66. minuutilla, kun Unitedin Rafinha pääsi punaisten puolustuslinjalta karkuun ja sijoitti pallon tyhjään nuottaan ohi kuolemaa halveksuvan vastaantulon tehneen Slawutan. Brasilialainen tuuletti suuren maailman elkein heittämällä ensiksi läpyt oman kannattajapäädyn kanssa ja näyttämällä sitten sormellaan paltsariyleisölle hyshys-elettä.

Mutta vain kahdeksan minuuttia myöhemmin TPV hyödynsi yhden harvoista maalipaikoistaan. Kulmapotkusta pallo pomppii suuntaan jos toiseenkin, kunnes Arto Lindberg löytää sen jalastaan maalin nurkilta ja tykittää verkkoon. Punaisiin pukeutuneet TPV:n juniorit riemuitsevat päädyssä, ja pääkatsomossakin monet nousevat juhlimaan tavallisia sarjaotteluita riehakkaammin. Tasoitus oli syntynyt ikään kuin tyhjästä.

TPV kesti varsinaisen peliajan kriittiset loppuminuutit, joten ratkaisua jouduttiin hakemaan jatkoajalta. Sen yhdeksännellä minuutilla vihellettiin hieman epäselvästä tilanteesta käsivirhe TPV:lle ja rangaistuspotku Unitedille.
 TPV:ssä niin juniorina kuin aikuisenakin pelannut Jari Niemi sijoitti pilkun varmasti alanurkkaan, mutta jätti tuulettamatta vanhaa seuraansa vastaan. Kovasti taistellut kotijoukkue oli kovakuntoisempaa vastustajaansa väsyneempi, ja ottelun olisi viimeistään tässä vaiheessa voinut luulla ratkenneen.

Mutta silloin iski Jarno Eränen. Kemmo antoi omasta päästä loistavan pitkän syötön TamU:n toppareiden väliin juosseelle Eräselle, joka ajoitti juoksunsa niin mallikkaasti, että pääsi puolittain yksin läpi. Taikurin jalat heilahtivat pari kertaa, ja pallo vieri aivan tolpan juureen.
- Jakke teki yhden huikeimmista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt. Kaven tuli vastaan, eikä siinä ollut paljoa tilaa, mutta Jakke sai laitettua pallon juuri oikeaan paikkaan, Isoaho kuvailee.

Eränen juoksi juoksi tuulettamaan kulmalipulle, ja maalikoosteessa nähdyt kuvat railakkaasti punaiset huivit yllään juhlivista katsojista ovat syöpyneet TPV-kannattajien muistihistoriaan. Ottelua oli takana kaikkiaan 104 minuuttia. TPV oli käyttänyt paikkansa lähes täydellisesti hyväkseen.

Lopulta paltsarisydämet kuitenkin särkyivät jatkoajan toisella puolikkaalla.
- Valitettavasti tapahtui yksi ryhmittymisvirhe. Taisi olla Jusu Karvonen, joka sai siinä liikaa tilaa kuljettaa, ja hän sitten vapautti Rafinhan maalipaikkaan. Meidän kannalta harmittava loppu hienolle pelille.

Pettymyksestä ylpeyteen

Aika kului loppuun. Liigajoukkue TamU marssi jatkoon maalein 2-3, ja lopulta aina loppuotteluun asti, jossa se hävisi Turun FC Interille. Liigassa TamU sijoittui keskikastiin.

Dramaattinen ottelu oli yksi mieleenpainuvimpia Isoahon uralla.
- Välitön tunne pelaajalle on aina pettymys tappion jälkeen. Mutta kun hetken maiskuttelimme peliä joukkueen kesken, totesimme että voimme olla ylpeitä esityksestämme. TamUkin joutui antamaan kaikkensa.
- Kyllähän ottelua tulee silloin tällöin muisteltua, kun näkee sen ajan tamulaisia taikka omia silloisia joukkuekavereita. Se oli kuitenkin silloin pitkästä aikaa sellainen iso ja tasainen Tampereen derby kaupungin kahden parhaan kesken. Muutenkin aina silloin kun vanhoja pelikavereita näkee, jutut kääntyvät kummasti niihin vanhoihin peleihin...

TPV joutui Ykkösessä putoamistaisteluun. Viimeisellä kierroksella oli vastassa AC Oulu vieraissa.
- Lähdimme Ouluun jo päivää ennen. Luntakin oli jo hieman maassa, mutta tekonurmikenttä oli hyvässä kunnossa. Kolme joukkuetta oli putoamisvaarassa, ja viimeisen kierroksen aikana jokainen oli vuorollaan putoajan paikalla, Isoaho muistelee.
Ottelu päättyi lopulta 1-1, ja TPV säilyi sarjassa.
- Helpotus oli valtava ottelun jälkeen.

Vuosien kuluessa silloinen TPV-joukkue on pirstaloitunut eri elämänpoluille, ja nykyinen punanutturyhmä koostuu eri pelaajista. Isoaho harmittelee, ettei pienten lasten isänä ehdi nykyään usein TPV:n peleihin, vaikka tuloksia tulee seurattua tiiviisti. Yksi perinne on kuitenkin pysynyt.
- Joka vuosi keskikesällä käydään vanhojen joukkuekaverien kanssa jossakin TPV:n kotipelissä, ja sen jälkeen sitten jossakin syömässä.

Keskiviikon derbyä ei päästä pelaamaan edellisen kohtaamisen tapaan Tammelan pyhätössä, mutta sentään täysimittaisella kentällä ja luonnonnurmella.
- Uskon että TPV kyllä päihittää TamU:n. TPV:ssä on tehty nyt muutama vuosi todella hyvää työtä, ja kaikesta näkyy että kyseessä on hyvin harjoitteleva porukka.
- Derbyt ovat kuitenkin oma juttunsa, joten mitä tahansa voi tapahtua sarjataulukon sijoituksista riippumatta. Yleisöä on enemmän kuin muissa otteluissa, ja tärkeäksi muodustuu myös pelaajien hermojen hallinta.

Tampere United - TPV Ratinan stadionilla 17.5. kello 18.30.

Eino Ek: "Tämä on iso kunnianosoitus ja luottamuslause faneilta"

Kannattajien tuella oli suuri merkitys siihen, että Tammelan Voiman kummipelaaja Eino Ek päätti jatkaa TPV:n riveissä. Toista kauttaan Pallo-Veikoissa aloittavan puolustajan mukaan seuran toiminta kehittyy päivä päivältä.

Tammelan Voiman Joni Malmberg ojensi Eino Ekille kummipelaajan kirjekuoren Valkeakosken Tehtaan kentällä. 
 

Eino Ek, sinut valittiin Tammelan Voiman kummipelaajaksi. Mitä tämä tunnustus sinulle merkitsee?
-  Se on totta kai tosi iso kunnia. Vuoden verran olen tässä Pallo-Veikkojen mukana ollut, ja valinta antaa sellaisen signaalin, että fanit ovat olleet peliesityksiin tyytyväisiä. Olen siis toivottavasti ollut sekä joukkueelle että faneille mieliksi vuoden aikana. Voi sanoa että todella iso kunnianosoitus ja arvostan todella paljon tuollaista valintaa.

Oliko tämä kannattajien taloudellinen tuki myös merkittävä tekijä siinä, että päätit jatkaa TPV:ssä?
- Kyllä se oli aika iso osa sitä. Treenaamisen kanssa ollut aika paljon vaikeuksia, kun en pääse viikolla niin paljon harjoituksiin kuin toivoisi. Tällainen kunnianosoitus ja luottamuslause faneilta oli merkittävässä roolissa osoittamassa sitä, että mut halutaan tänne. Ja itsekin halusin tietenkin myös jäädä.

Mitkä muut tekijät vaikuttivat punapaidassa pysymiseen? Reissaat kuitenkin opiskelupaikaltasi Turusta asti harjoituksiin ja peleihin.
- Siihen vaikutti seuran koko ajan kehittyvä toiminta ja tavoitteellisuus. Mun mielestä meillä on tosi hyvä joukkue, ja kuulumme ehdottomasti korkeammille sarjatasoille tulevaisuudessa. Viime vuonna se nousukarsintapaikka jäi todella pienestä kiinni. Uskonkin, että jos tekeminen ja työnteko jatkuu samanlaisena, niin meillä on kaikki mahdollisuudet taistella noususta myös tänä vuonna, ja sitä kautta jatkaa tätä TPV:n nousujohteista tarinaa.

Viime kausi oli tosiaan erittäin vahva. Oletteko joukkueen kesken puhuneet siitä, missä asioissa voidaan vielä parantaa, niin että nousukarsintapaikka saavutetaan?
- Ollaan me vähän puhuttu siitä. Tietysti kokonaisuutena tekemistä ja vaatimustasoa yritetään joka päivä saada kovemmaksi kuin mitä se oli edellisenä päivänä. Sitten on pelipaikkakohtaisia juttuja, ja joukkueena yhdessä tekemistä. Niitä kun saadaan vain hiottua päivä päivältä paremmaksi, niin luulen että se nousu tulee ennemmin tai myöhemmin ihan luonnollisena seurauksena.

Tästä voisi päätellä, että myös joukkueen taustat ovat kunnossa.
- Kyllä. Meillä on siellä todella sitoutuneita henkilöitä. Formulahden Janne ja Kilpisen Henkka tekevät tosi paljon duunia pelaajien puolesta. Syrjäsen Timppa hieroo ja huoltaa, sekä puhuu pelaajat terveiksi! Ja valmennus totta kai tekee paljon korvaamatonta duunia ja näkee vaivaa joukkueen eteen. Sitten totta kai kannattajat ja omat juniorit tuovat oman lisänsä ja panoksensa siihen, että tämä on koko seuran yhteinen juttu, ja että tätä kokonaisuuden toimintaa viedään eteenpäin.

Entä mitä mieltä olet alkavan kauden lohkosta? Siellä on tarjolla muun muassa paikallispelejä.

- Se on mielenkiintoinen lohko. Siellä on pari kiinnostavaa nousijaa, ja lohko näyttää jälleen kerran todella tasaiselta. Olemme tässä talven aikana oppineet, että voimme kyllä voittaa ihan minkä joukkueen tahansa, jos pelaamme hyvin ja omalla tasolla. Toisaalta voimme sitten myös menettää pisteitä kenelle tahansa, jos ei ole sataprosenttinen keskittyminen päällä.
 Totta kai vielä kirkkaimpana helmenä TPV:n näkökulmasta ovat nuo paikalliskohtaamiset TamUn kanssa. Niistä tulee varmaan hienoja matseja. 

Onko ne merkitty isolla kalenteriin.

- No, ei niitä nyt oikeastaan sen isommalla kuin muitakaan. Totta kai niitä odottaa, mutta niissäkään ei ole lopulta sen enempää kuin kolme pistettä jaossa.

Kiitoksia Eino, ja onnea kauteen!

 Paltsaristi haluaa myös onnitella Einoa tänään syntymäpäivän johdosta!