Kauden alkuun:

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Jalkapallo ei ole taidetta osa 2


Jalkapallo ei ole taidetta -vuodatuksen jälkimmäinen kappale.

Onko jalkapallollamme historiaa?


Kotimaisen jalkapallon historiaa vaivaudutaan harvoin sen suuremmin miettimään. Tiettyjä asioita muistetaan kyllä nostaa esille. Kuten se, että on muka pesäpallon vika että suomalainen futis ei ole yhteisöllisesti samassa asemassa kuin ns. jalkapallomaissa. On totta, että Tahko Pihkalan toimesta pesäpallo valikoitui suojeluskuntien ja Suomen armeijan lajiksi. Mutta selittääkö se muka oikeasti sen, miksi futis ei ole meillä ”peoples game”, kansan laji? 

Sitä paitsi: aika harvassa ovat ne maat, joissa armeija on mahtikäskyllään juurruttanut intohimon jalkapalloon. Moni sotilasjuntta on käyttänyt futista räikeästi hyväkseen, mutta rakkauden lähettilääksi ei armeijoista tässäkään tapauksessa ole.

Suomessa on ylipäätään vain vähän yrityksiä ymmärtää jalkapallon kulttuurihistoriaa. Mutta näkökyvyttömyys rienaa myös suhdetta nykyaikaan. Jääkiekko koetaan isoveljeksi, joka vie iskän auton ja naapurin tytön. Ja voihan se ollakin niin. Mutta miksi jäädä itkemään tätä?

Suuri taide on usein kummunnut henkilökohtaisesta kärsimyksestä ja on kokonaisia taiteenlajeja, joiden keskiössä on varmuus menettämisestä ja onnettomista lopuista. Ei se saa silti estää toimintaa. Häpeästä, kateudesta ja kärsimyksestä pitää imeä voimaa. Katsokaa etelä-amerikkalaisia jalkapallokulttuureita: niiden kasvot ovat täynnä iloa, jota silmäkulmasta valuvat kyyneleet ruokkivat.

Ehkä meidänkin pitäisi katsoa ensin omaan kärsimykseemme ja oppia elämään se hyväksyen. Miksi niin harvoin uskallamme tarkastella lajia sellaisena kuin se on? Miksi on niin paljon helpompaa katsoa oman kentän ulkopuolelle ja nostaa syyttävä sormi.

Kohti suurempaa epävarmuutta


Niin kauan, kuin me jalkapalloihmiset emme kysy vaikeimpia kysymyksiä itseltämme, on laji kotimaassamme tuomittu keskenkasvuisuuteen. Pelkkä intohimo ja ylpeys ei vielä riitä, vaan on oltava myös analyysia, jopa itseinhoa. On huudettava äänensä rikki korvessa, oman porukan kesken, ja kärsittävä kunnon nälkätaiteilijan lailla.

Jalkapallo ei voi koskaan olla taidetta. Mutta tullakseen aidosti suvereeniksi lajiksi, on jalkapallon siedettävä sitä, mikä taiteessa on itsestään selvää: epävarmuutta. On luotava yhteisö, joka ei seiso yhdessä rintamassa, vaan saa vahvuutensa moninaisuudesta. Yhteisö, jossa kaikki ymmärtävät toimintaympäristön realiteetit ja etsivät siihen luovia ratkaisuja. Meidän on opittava tajuamaan suomalaista jalkapalloa paremmin, jotta uskallamme olla entistä epävarmempia, jotta uskallamme olla enemmän erilaisia.

En tarkoita tällä tilannetta, jossa jokainen pelaa omaan maaliin enkä etenkään sitä, että jokainen näkemys olisi yhtä arvokas. Mutta kokonaisuuden kannalta on hyväksi, että ”vääriä” näkemyksiä on runsaasti. Ne pakottavat ajattelemaan ja uusiutumaan.

Älä rakenna, pura


Suomalaisen kirjallisuuden perusta on realismissa. Realismin kaapu on pitkä ja toisinaan mielikuvitukseton. Silti realismi tarjoaa lähtökohdan, jonka avulla oma toimintaympäristö tunnetaan. Perinteitä arvostetaan ja ennen kaikkea kotimaisesta kirjallisuudesta ollaan ylpeitä. Päätaloille ja kumppaneille hymähdellään joskus ironisesti, mutta realismin rukiista reikäleipää nakerretaan hyvällä tahdolla.

Olennaista on ymmärtää, että siihen ei ole koskaan jääty kiinni. Realistinen traditio on olemassa, mutta sitä haastetaan jatkuvasti. Valmiiksi annettuun ei tyydytä. Kirjoitetaan vaikka itsetarkoituksellisen käsittämätöntä lyriikkaa ihan vain osoituksena siitä, että on tärkeää nähdä toisin, tehdä toisin.

Suomalaisessa futiksessa puhutaan jatkuvasti lajikulttuurin rakentamisesta. Minusta pitäisi olla uskallusta myös purkaa sitä. Rikkoa palasiksi ja miettiä, mitä todella tahdotaan. Keskustella avoimesti ja vailla ennalta asetettua agendaa.

Annan yhden vertauksen: miksi koemme niin kovin olennaiseksi, että jalkapallomaajoukkue selviytyisi arvokisoihin? Opimme lajista mitään sen avulla? Nouseeko pelaamisemme taso laajasti tämän jälkeen?

Käännetään tarkastelukulma kirjallisuuteen: en ole koskaan kuullut, että maamme kirjallisen kulttuurin kannalta olisi jotenkin välttämätöntä, että jokin kirjailijoistamme saavuttaisi Nobel-ehdokkuuden. Tai että mahdollisen Nobel-palkinnon jälkeen suomalainen kirjallisuus kokonaisuudessaan ottaisi askeleen eteenpäin.

Esittämäni väitteet jalkapallon ja taiteen suhteista ovat täysin yhteismitattomia ja tarkoitushakuisia. Mutta ainakin ne ovat aidon epävarmuuden synnyttämiä, eriskummallisia ajatuksia. Minä puran, jotta pätevämmät pääsevät rakentamaan.




lauantai 27. kesäkuuta 2015

Jalkapallo ei ole taidetta


Koska Punkkia ja Palloa -tapahtumassa taklataan rasismia nurmeen mm. runouden avulla, esitän tänään ja huomenna muutaman ajatuksen jalkapallon ja kirjallisuuden suhteesta. Teksti julkaistaan kahdessa osassa, jotta se vastaisi ikämiessarjaan ennättäneen kirjoittajan kuntopohjaa.

Jalkapallo ei ole taidetta - osa 1

Yksi puistattavimmista kliseistä on seuraava: ”jalkapallo on taidetta”. Ei ole. Se joka niin väittää, ei ymmärrä jalkapalloa eikä taidetta. Kumpikin sisältää esteettisen elementin, mutta ilmiöinä ne ovat omalakisia.

On silti mielenkiintoista verrata jalkapalloa ja taidetta kulttuurisina käytäntöinä. Tapana elää ja olla oman intohimonsa parissa. Tässä ei puhuta nyt rahasta, sillä raha ei mittaa viime kädessä kuin omaa itseään. Tyypillinen suomalainen taiteilija on ihan yhtä persaukinen kuin tyypillinen suomalainen futari. Rahalla on loppujen lopuksi vain vähän tekemistä arjen toiminnan kanssa. Toki raha helpottaa, mutta sillä ei voida selittää ilmiötä itsessään.

Puhun nyt sisäisestä palosta ja omanarvontunnosta. Kyse on siitä, mihin omaa toimintaansa suhteuttaa: mikä on se suurempi kuva, johon pensselinjälkensä maalaa tai laajempi pelikenttä, johon nappulakenkänsä painaa.

Mikä ihmeen akatemia?


On totta kai selvää, että taidetta tuetaan institutionaalisesti vahvasti. Suuri ero taiteen ja urheilun välillä löytyy ainakin koulutusjärjestelmässä. Monella taiteenalalla on tarjolla korkealuokkaista opetusta antavia opinahjoja. Jalkapallon puolella laadukasta toimintaa on vielä vähän ja se on yksittäisten seurojen ”akatemioiden” varassa. Jotta ”akatemioista” tulisi oikeasti akatemioita, pitäisi niiden kytkeytyä vahvemmin osaksi varsinaista koulujärjestelmää.

Ennen kuin tämä on mahdollista tai edes järkevää, pitäisi futisakatemioiden määritellä paremmin oma toimintansa ja suhteensa jalkapallotraditoon. Miksi toimitaan, kuten toimitaan? Mihin perinteeseen toiminta pohjaa? Mikä on se perusteltu uskomus ja näkemys jalkapallosta, jota akatemia haluaa puolustaa ja uusintaa? Jos tähän ei osata vastata, on kai turha penätä ulkopuolisten resurssien perään. Kuten jo totesin, raha itsessään ei anna yhtään ratkaisua.

Ymmärtääkö lajiyhteisö itseään?


Tässä kohtaa tullaan ylpeyteen ja oman paikkansa tunnistamiseen historiallisessa jatkumossa. Palataan hetkeksi taiteeseen. Ei suomalainen taideyleisö useinkaan valita oman taiteenlajinsa kehnoa tasoa. Ajatelkaapa vaikka Finlandia-palkintoa: olisi täysin absurdia, jos Finlandiadiktaattori vertailisi kotimaista kaunokirjallisuutta vaikkapa saksan- tai englanninkieliseen kaunokirjallisuuteen. Tähän ei ole tarvetta. Kaikki hyväksyvät resurssien niukkuuden ja rajallisen kielialueen – hyvää ja laadukasta jälkeä syntyy tästä huolimatta.

Kotimainen kirjallisuusinstituutio tunnistaa omat vahvuutensa ja traditionsa ja keskustelee niistä kriittisesti. Vahva identiteetti tuottaa toisinaan kirjallisuutta kirjallisuuden vuoksi, mikä on hienoa. Se osoittaa, että kirjallisuus kulttuurisena ilmiö pyrkii jatkuvasti ymmärtämään itseään omista lähtökohdistaan. Ei siellä usein mietitä, että mitä vaikkapa Ruotsissa tehdään toisin.

Olemmeko jalkapallossa lähelläkään tilannetta jossa aidosti ymmärtäisimme omaa toimintaamme osana yhteisöä ja osana omaa jalkapalloilullista traditiota? Missä määrin seurat tai kannattajat todella arvostavat vanhoja pelaajia ja toimihenkilöitä? Usein kuulee puhetta juurista, mutta vain harvoin niitä tuodaan näkyville.

Pelkkä nimien tiputtelu historian lehdillä ei sitä paitsi riitä. Meidän pitäisi pystyä paremmin hahmottamaan, miten jalkapallo pelinä ja ilmiönä koettiin aiemmin. Pitäisi konkreettisesti tajuta se, että jalkapallokulttuuria ei tarviste ”synnyttää”, sillä se on jo ollut olemassa pitkään. Kaikki se, mikä tänään tai huomenna tapahtuu, on vain yksi nivel tuossa jatkumossa.

Mainoslause sanoo: Sinä olet jalkapallokulttuuri. Tottahan tämä on, mutta älä luule, että sinä omistat futiskulttuurin. Asia on toisin päin: jalkapallokulttuuri lainaa meitä hetkeksi ja jatkaa eteenpäin, kun minä tai sinä emme enää jaksa.

Moni kirjailija on teoksissaan syvästi tietoinen omasta kuolevaisuudestaan ja velasta heitä edeltäneelle kirjallisuudelle; sitä velkaa moni maksaa koko uransa ajan. Ja kirjallisuuden lukijat ovat uskollisia arkunkantajia, he kantavat, he kannattavat. Suomalaisessa futiksessa pitäisikin katsoa enemmän menneisyyteen. Vasta silloin voimme tajuta, mihin meidän tulisi tulevaisuudessa suunnata.

Jatkuu...

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Punkkia ja Palloa Vol.1


Tammelan Voima järjestää Punainen kortti rasismille -matsin jatkobileet Telakalla keskiviikkona 15.7 kello 21.00 alkaen.

Tapahtumasivut löytyvät täältä.


Tarjolla on pirun hyvää punkkia ja runoutta. Mestoilla mm. Atik Ismail, joka harvemmin heittää runokeikkaa. Bändeinä Kaupungin Valot, The Achtungs, The Underclass.

Kekkerit alkavat Tammelan Pallokentällä, jossa nähdään paikallistaisto TPV-Ilves-Kissat. Sielläkin on monenlaista häppeningiä. Ottelusivut löytyvät täältä.

Yhteislippu matsi+jatkot naurettavaan 10 euron hintaan. Näitä myydään Tammelassa ottelupäivänä kello 16.00 alkaen.

Gegen nazis, eiks ni?

maanantai 15. kesäkuuta 2015