Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: GUGGENHEIM-PROJEKTZ Pikku-Tammelan terassilla to 3.8. klo 17.30

Kihelmöivällä jännityksellä odotettu kauden toinen TamU-matsi on vihdoin käsillä. Sen alkutahdit lataa energinen, viihdyttävä ja arvaamaton Guggenheim-Projektz. Toivotaan, että samoja laatusanoja voi käyttää kuvailemaan Paltsareiden illan peliä.

Kertokaapa meille hieman Guggenheim-projektzista. Mistä kaikki alkoi?
- Kaikki alkoi Anttilan kulmalla kesällä 2011, kun menimme sinne kitaran ja Casion kanssa rämpyttelemään kovia kansainvälisiä hittejä – Dancing shoes, Ring of fire ja ainakin Yksi ainoa ikkuna! Ensimmäisissä jamisessioissa alkoikin jo heti syntyä omaa musiikkia.

Keistä yhtye koostuu ja mitä instrumentteja käytätte? Viime aikoina on ilmeisesti tapahtunut jäsenistön laajentumista?

- Aloitimme duona syntetisaattorin ja kitaran kanssa, käytimme pitkään taiteilijanimiä Helge (Tiina Vanhapelto) ja Vermeer (Kalevi Suopursu), koska olimme kotoisin Huizenin kaupungista (Hollanti) ja Guggenheim-projektzin piti alunperin soittaa hissimusiikkia Schtockmannilla. Nyttemmin riveihin on putkahtanut rumpali (Anna Pesonen) ja basisti (Laura Ahvonen) – meno on koventunut 187% (laskimme sen itse eilen).

Guggenheim-projektz on hurmaava yhdistelmä trubaduuriperinnettä, slaavilaisuutta, rokkia, lastenlauluja, haikeaa naivismia ja ennalta-arvaamattomuutta. Mitä muita osasia tai vaikutteita lisäisitte? Miten olette osanneet keittää näin moninaisista aineksista näinkin herkullisen ja toimivan sopan?
- Krisse Sydän joskus sanoi, että musiikkigenremme on ”höpsismi”, joka kuvasi parhaiten meidän duo-meininkiä. Sittemmin kokeilimme ”nössörokkia”, mutta nyt mennään jo täyttä häkää ”punkin” kautta kohti nuorison suosimaa ”indie-musiikkia”. Soppaa keitetään siitä mitä kaapista löytyy: kaikki kasvikset pitää kuullottaa ensin paistinpannussa ja lopputuloksen pitää hautua ainakin kolme päivää jääkaapissa.

Nimi viittaa vahvasti taidemaailmaan, vaikka lienee tarkoitettu ironiseksi iskuksi. Miten tärkeitä ulkomusiikilliset seikat teille ovat? Millaisia vaikutteita imette musiikin ulkopuolelta? Sisältääkö toimintanne muutakin kuin musiikillista ilmaisua?

- Guggenmaailmaan liittyy omat webbi-sivut, Tiinan sarjakuvat, Wunderkammer-zine, VHS-videot, outojen tapahtumien järjestäminen, yhteistyöt muiden muusikoiden kanssa (mm. Iida Umpikuja, Puiset Heilat, Räjäyttäjät, Samanna, Laiha lohtu, Jukka Nousiainen ja 20000 Hz). Musiikki nivouttaa yhteen tämän kaiken – mitä ikinä se sitten onkaan.

Aiemmin mainittu ennalta-arvaamattomuus liittyy vahvasti myös sanoituksiin, jotka käsittelevät mitä moninaisimpia aihepiirejä. Miten laulujen aiheet valikoituvat, mistä nappaatte ideanne? Kuinka arvioisitte lyriikoiden ja musiikin suhdetta, voiko jomman kumman nostaa esille toista tärkeämpänä?

- Houkuttelemme ideoita hunajalla ja ne lentävät luoksemme. Kun ideat ovat kesyjä, nappaamme ne haavilla (haavin koko 2x2m, maksaa 57 euroa Tokmannilla). Lyriikoiden ja musiikin suhde on kiihkeä ja jotakuinkin tasa-arvoinen. Se on onnellinen pariskunta, joka ei nahistele keskenään muusta kuin tiskeistä ja pyykeistä.

Soundimaailmaanne voisi kuvailla varsin särmikkääksi lo-fi -rokiksi. Onko tämä ollut tavoitteenne? Vai oliko alun äänimaailma sellainen vain siksi, ettei rahkeita parempaan löytynyt..?

- Kahdella ensimmäisellä kasetilla käytimme venäläistä nauhoitusohjelmaa, joka teki kaikesta paskan kuuloista. Nyt käytämme neliraituria, joka tekee taas kaikesta paskan kuuloista. Emme tiedä missä on vika. Iida Umpikujaa lainataksemme: ”Tämä nyt vain menee näin.”

Guggen-triossa rumpuja soittaa Tiina Vanhapelto, bassoa Laura Ahvonen ja kitaraa Kalevi Suopursu

Joka tapauksessa äänitteitänne kuunnellessanne huomaa kehitystä ja uudistumista, ette enää kuulosta samalta kuin ensimmäisellä kasetillanne, joka oli vielä varsin simppeliä trubaduurimeininkiä. Kuinka tärkeää on, ettette jää polkemaan paikalleen tai tee ”samaa” liian montaa kertaa uudestaan? Pyrittekö tarkoituksellisesti siihen, että julkaisut eivät kuulostaisi samoilta?
- Musiikki pysyy tuoreena, kun innostuu aina jostain uudesta, mitä ei ole aikaisemmin kokeillut. Nyt olemme kokeilleet lisätä kitaraan säröä. Toisella keikalla keksimme, että säröön voi lisätä vähän kaikua. Kolmannella keikalla ehkä keksimme taas jotain.

Julkaisette kasetteja. Miksi olette valinneet juuri tuon formaatin? Mikä siinä viehättää?
- Kasetin päälle voi nauhoittaa omaa musiikkiaan, jos meidän musiikki ei miellytä! Upea formaatti! Guggenin ensimmäiset kasetit on nauhoitettu jatsin päälle.

Julkaisunne ovat käsittääkseni omakustanteita, olenko oikeassa? Ovatko levy-yhtiöt ilmaisseet kiinnostusta musiikkinne julkaisemiseen? Entä mikä on Guggenrecörds?

- Nyt kun olemme siirtymässä nuorison suosimaan ”indie-musiikkiin”, niin ehkä vihdoin ne levy-yhtiöt kiinnostuvat meistä! Sen sijaan oma kasettiyhtiömme Guggenrecörds julkaisee musiikkia, jollaista itse haluaisimme kuulla! Kahdella uusimmalla julkaisulla (Iida Umpikuja Guggenized: Icepoweria Heartille ja Puiset Heilat: Mutainen keskitie) soitamme myös itse taustajoukoissa.

Soitatte varsin paljon livenä. Mitä keikkailu antaa teille? Mitä pyritte saavuttamaan itsellenne ja antamaan kuulijoille? Millä lailla asenteenne ja oma kokemisenne sitä kohtaan on muuttunut vuosien varrella?
- Musiikki on hyvä tekosyy: tärkeintä on se, että ihmiset kohtaavat! Pyrimme levittämään HYVÄÄ MEININKIÄ ja saamaan KONTAKTIN yleisön kanssa. Esiintymispelko on hälventynyt vuosien varrella ja lavalla voi irrotella TÄYSII.

Mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan Guggenheim-projektzin ja muiden projektienne osalta? Nyt saa mainostaa...
- Meiltä on ilmestymässä kaikkien aikojen ensimmäinen vinyylijulkaisu (sellainen musta lättänä kiekko): THE GUGGENEST OF GUGGEN! Tällä vauhdilla se ilmestyy ehkä joskus talvella.

Vielä lopuksi täytyy katseet kääntää tietenkin keikkapaikan pääasialliseen käyttötarkoitukseen eli jalkapalloon. Kiinnostaako jalkapallo, onko teillä suosikkijoukkueita? Löytyykö teiltä jaettavaksi mitään jalkapallomuistoja?

- Tiina kävi joskus mukulana yhtenä kesänä jalkapallokoulussa ja potkaisi rankkarin suoraan maalin yläkulmaan! Pelattiin vielä poikia vastaan niin ai että se tuntui hyvältä! Muutenkin jalkapallomuistot tuntuvat liittyvän lapsuuteen ja isoveljen jalkapalloharrastukseen, veljen lempijoukkue oli Manchester United.

Kiitos ajastanne ja tapaamisiin Tammelassa!

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: Kaide Luukkonen Pikku-Tammelan terassilla pe 21.7. klo 17.30

Tammelan Voima on järkännyt hienon sarjan keikkoja viime kausien aikana. Homma on useimmiten painottunut undergroundiin ja punkkiin. Ensi perjantaina on luvassa jotain hiukan toisenlaista. Pikku Tammelan terassille nousee Kaide Luukkonen, jonka musiikki on juurtunut melodisen rock'n'rollin 60-70 -lukulaiseen perusrunkoon. Vertaukset Dave Lindholmiin ja Creamiin ovat perusteltuja. Tämän lisäksi Kaide on ihan aitoja futisjätkiä.

Moi Kaide, mitä sulle kuuluu?

- Nyt aika ärsyttävää. Olen ollut kymmenen päivää yskässä, flunssassa, korvakivussa ja ties missä. Onneksi sentään välillä on ollut sellaisia pirteyden hetkiä että on päässyt kalaan ja jopa saanutkin muutaman pulikan.

Julkaisit 2014 soolodebyytin ’Kaiden levy’. Olet kuitenkin vaikuttanut monissa kokoonpanoissa aiemminkin. Voitko tehdä pikaisen taiteellisen ruumiinavauksen siitä, mistä homma alkoi ja mitkä ovat olleet ne kaikkein merkittävimmät hetket muusikonuralla?

- Juu, jos nyt kasaisi tähän vaikka sellaiset bändit mitkä levyttivät jotain, niin pysytään jossain mitassa. Varjo oli kaiken alku ja juuri. Se oli ensimmäinen bändi joka keikkaili ja levytti musaa. Siinä tuli oltua joku 8-9 vuotta ja se oli samalla vielä kotikylän kundien yhtye. Kaikki oltiin Heinolasta, kaikki oltiin nuoria… byhyy. Mutta joo, Varjolla on kyllä iso merkitys. Siinä oppi tajuamaan jotain bändissä olemisesta. Lisäksi siitä alkoi tämä eri soittimien kanssa kikkailu. Soitin Varjossa bassoa, vaikka kitara olikin ennen sitä aina ollut lapasessa. Jalkapallotermein: mut laitettiin maaliin.

- Varjon lisäksi noita muita levyttäneitä bändejä oli sitten Jann Wilde & Neon Comets, missä soitin urkuja ja lauloin stemmoja. Saturnettes, missä taas soitin bassoa. Volter-yhtyeessä soitin rumpuja ja sitten taas Jani Matti Juhanin Mustissa Käärmeissä urkuja. Sekaan mahtuu kaikennäköisiä muitakin juttuja, mutta josko tuossa jotain suuntaa.

- Kyllä noissa kaikissa kiva on ollut soittaa, ja on samalla oppinut skulaamaan eri instrumentteja, joka sitten omalta osaltaan vaikuttikin siihen, että päätin egoistisesti runtata ensilevyni kokonaan itse.

Oliko sooloprojekti kovasti erilainen bändivetoiseen musiikintekoon verrattuna?

- Oli kyllä, totaalisesti. Mulla oli kasa biisejä aikaväliltä 1998-2013 ja niistä sitten aloin kelailemaan. Joitain biisejä oli soitettu satunnaisilla akustisilla keikoilla jonkinlaisina versioina ja kerran bändinkin kanssa Viikissä, mutta varsinaisesti mulla ei ollut tarkkaa käsitystä kaikkien viisujen sovituksesta. Janin (Jani Matti Juhani) kanssa sitten sitä alettiin tekemään. Jani lupasi äänittää ja miksata, joten ainakin se puoli oli hallussa. Juteltiin etukäteen lähinnä siitä, minkälainen komppi kuhunkin biisiin tulisi, sitten soitin klikin kanssa joko pianon tai kitaran ja jonkinlaisen tukilaulun. Sen päälle sitten rummut ja sitten kaikki loput uusiksi.

- Olihan se kieltämättä outoa yrittää ”jammata” itsensä kanssa. Jani oli myös onneksi tuottajamaisella asenteella piuhojen päässä ja huuteli välillä: ootko ihan varma? Miksi?

- Kyllä se siitä sitten suttaantui. Jälkikäteen ajateltuna soittaisin monet jutut toisella tavalla nyt, mutta johonkin se vekslaaminen oli pakko lopettaa ja hyväksyä levy ikään kuin ajan kuvana. Kiva siitä tuli.

"Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa"

Esikoislevy oli hyvin epätyypillinen 2010-luvun plätty, sillä soundimaailma kumartaa vahvasti 60- ja 70-luvuille. Kappaleessa ’Kaupunkihipit’ laulaja kertoo haluavansa takaisin menneisyyteen. Jotkut kokee nostalgian taantumuksellisena jämähtämisenä, jopa eskapistisena luovuttamisena. Toisille se on voimanlähde, joka auttaa ylittämään ajallisia eroja ja tekee myös nykyajasta hiukan ymmärrettävämpää. Kumpaan leiriin itse kuulut?

- Mä olen suurimman osan elämästäni pitänyt vanhemmasta musasta. Tuolta 60-70-luvuilta löytyy mun suurimmat suosikit ja jos jostain nykymusiikista diggaan, sekin tuppaa yleensä olemaan aika vanhan kuuloista. Ymmärrän että tällaisille jämähtäneille hipeille aina vittuillaan, mutta toisaalta se on aivan sama, diggaan mistä diggaan. Mun ei tarvitse koskaan kaivautua pois tuolta menneisyydestä, ja silti aina löytyy uutta. En mä tietoisesti vastusta kaikkea uutta, mutta näin tämä vain tuntuu menevän.

- Toisaalta jos musiikkini nojaisi väkevästi 80-lukuun, saattaisin olla muodikaskin, sillä se on juuri nyt se hyväksytty vuosikymmen menneisyydestä. Noo, muodit kiertää kehää. Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa Tampereen kaduilla.

Vuosituhannen vaihteessa toiminnut Varjo-yhtye oli musiikillisesti varsin erityyppistä tavaraa kuin oma soolomateriaalisi. Löydätkö edelleen nykymusiikista mielenkiintoisia juttuja vai teetkö enemmänkin löytöretkiä takavuosikymmenille? 

- Kyllä mä vanhaan luotan. Kuten äsken jo mainitsinkin, jos jotain uutta kliffaa tulee, se tapaa olla vanhan kuuloista jos se minulle uppoaa. Tosin eilen kuuntelin juuri Jalava-yhtyettä levyllisen verran. Helvetin hyvä bändi, mutta kyllähän sekin kieltämättä aika entisajoilta kuulostaa. Siinä on upeaa stemmalaulua, mistä pidän erittäin paljon.

- Myös Tuomari Nurmion pari viimeisintä levyä ovat hyviä. Että näin sitä kivasti kuunnellaan ihan tuoretta kamaa! Mutta joo, viimeksi kun kävin festareilla, kävin katsomassa Wigwamia, Piirpauketta ja Absoluuttista nollapistettä. Että siltä pohjaltahan tämä menee.

Heinolassa treenikämpät olivat ilmaisia

Olet Heinolasta kotoisin. Myös allekirjoittanut asusti Heinolassa pari vuotta 2010-luvun alussa. Mieleen jäi kaupunki- t-paita, jota korosti teksti ’Heinola-Tyly kaupunki’. Kuulemma asukkaat itse olivat äänestäneet juuri tämän kuntansa iskulauseeksi. Millainen paikka Heinola oli kasvaa herkkäsieluiseksi muusikoksi?

- Heinola oli tosi kiva paikka olla lapsi, ja vielä nuorikin. Kaikkialle pääsi fillarilla, sai pelata fudista ja leikkiä Legoilla niin kuin pitääkin. 80-90-lukujen taitteessa Lahti-Heinola-akselilta tuli paljon uusia bändejä, uutta punkkia ja kaikkea jännää. Lyseon koululla oli bändi-iltoja missä käytiin harjoittelemassa kiljun juomista ja rockin kuuntelua, samaan aikaan olin itsekin alkanut näperrellä kitaralla Metallican One-biisin alkua, kuten tapana oli. Noissa kinkereissä lyskalla tai Lahden 8-salilla näki aika toisenlaista porukkaa kuin ehkä Heinolan normaalissa katukuvassa. Silloin oli mun mielestä aivan mieletön tekemisen ja sähläämisen meininki, mikä tarttui kyllä helposti. Teini-iässä muutenkin musa kuulostaa joskus jopa liian hyvälle ja sen parissa oli kiva käydä loputtomia knoppitietokisoja Iggy and the Stoogesista tai Velvet Undergroundista, bändeistä joista ”kukaan ei ollut kuullut”. Se oli kivaa aikaa.

- Mutta tosiaan kun menin lukion käymään, niin siihen se Heinola sitten tyssäsi. Piti lähteä opiskelemaan muualle. Lisäksi täysi-ikäisyyden myötä oli tullut törmättyä jo siihenkin pikkukaupungin todellisuuteen, mikä meikkaavaa rokkipoikaa välillä vastaan tulee, kun kaikki kylän ihmiset pakkautuvat samaan yökerhoon. Toki kyllä sitä samaa huutelua sai osakseen isommissakin kaupungeissa, mutta isommissa mestoissa on helpompi valita paikat missä pyörii.

- Kyllä Heinola kuitenkin oli kiva paikka. Esim. treenikämpät missä jengi soitteli, olivat ilmaisia, nuorisotoimen kustantamia. Koettakaapa heittää samanlainen perustarve kehiin jossain isommassa kaupungissa? Siksipä siellä tuntui olevan aika paljon bändejä. Varmasti vaikutti tuo treenishomma siihen, että siellä oli hyvä meno musan suhteen.

Entä Rullan soittotilat? Heinolalaislähtöinen vaimo käski kysyä, että mitä Rulla sulle merkkas ja mieltä olit näiden bänditilojen purkamisesta?

- Rullan bänditilat olivat mulle paljon vieraammat kuin toisen treenikeskittymän, Sahan. Joskus pyörin Rullalla tuttujen kanssa ja joitain soittotreenejä satunnaisesti siellä tuli heitettyä, mutta esim. Varjo treenasi Sahalla, joten se oli se tuttu paikka minulle. Niin ja kävinhän mä sellaisen vanhan kitaristimiehen opissa vähän aikaa Rullalla. Treenattiin Eaglesia, Bostonia, Hurriganesia ja kaikkea tuollaista vanhaa.

- Mutta joo, en mä tiedä minkälainen meininki Heinolassa olisi ollut ilman noita kahta mestaa, Sahaa ja Rullaa. Siellä ne on ne Apulannatkin treenailleet ilmaiseksi. Tuollainen nuorten osallisuuden tukeminen on helvetin tärkeää nuorisotyötä ja kulttuurityötä, korvaamatonta. Samaa osallisuutta nostetaan tapetille nykyäänkin, mutta Heinolassa se oli käynnissä jo tuolloin.

- En mä tiedä oliko ne mestat niin huonossa kondiksessa, eikä mua oikeastaan edes kiinnosta, jos vain jossain muualla jatkuu samanlainen kulttuuritoiminta. Jos teini-ikäisiltä pennuilta aletaan repimään treenikämppävuokria, niin se on saletti, että bändit ehkä hieman porvarillistuu.

Duunariperheen kasvatti ja jalkapallomies 

Taannoin pidit aktiivisesti blogia, jossa aika usein nousi esille vähävaraisten, etenkin työttömien kohtelu nykysuomessa. Ihan jokainen muusikko ei halua olla julkisesti poliittinen. Mistä blogitekstit kumpusivat? 

- Tästä arjen politiikasta ne tulivat. Olihan siellä joitain kepeämpiä hupailujakin seassa, mutta pääasiassa politiikkaa ja tuollaista kotisosiologiaa ne tekstit ovat. Mä olen aina seurannut kiivaasti yhteiskunnan tapahtumia ja luen aktiivisesti kirjallisuutta taloudesta, yhteiskuntapolitiikasta.

- Mä olen duunariperheen kasvatti jonka vanhemmat jäivät työttömiksi asuntolainoineen 90-luvun lamassa. Siitä taustasta kun tulee, niin on suorastaan oksettavaa miten työntekijöistä ja työttömistä nykyään puhutaan. Sieltä nuo tekstit kumpuaa.

- Näin tuntemattomana nimenä sitä voi olla kuinka poliittinen hyvänsä. Yleensä puolen valinta tulee vastaan sitten kun pitää valita, meinaako miellyttää suuria massoja, vai mitä. Toisaalta monia nykyajan hittiräppäreitä pidetään vain kepeinä bilemuusikoina, mutta kyllä ne minusta aika selkeästi edustavat vahvasti oikeistolaista näkemystä.

Biisien tekstimaailma eroaa selvästi näistä blogikirjoituksista. Onko sun mielestä ylipäätään järkeä tuoda musiikin kautta esille niitä asioita, jotka menee päin persettä yhteiskunnassa?

- Kyllä se on täysin mahdollista, kunhan sen tekee tyylillä. Jos tekee yhteiskunnallisen biisin, sen ei tarvitse silti muodoltaan olla välttämättä yhteiskunnallinen. Ei pidä unohtaa sitä musiikillista osuutta ja uhrata sitä tekstin alle. Tekstit on tärkeitä, mutta populaarimusiikissa ne lepää aina musan varassa, ja jos musa on paskaa, niin tekstilläkään ei ole mitään väliä. Kyllä mullakin on yhteiskunnallisia biisejä, mutta en ole varma tunnistaako niitä yhteiskunnallisiksi kukaan muu kuin minä?

- Esimerkiksi joku Pelle Miljoona tulitti aika suoraan yhteiskunnallista asiaa, mutta sama lähestymistapa ei monelle muulle sovi lainkaan. Pitää tietää missä tyylissä seikkailee.

"Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan"

Esikoislevystä on jo jonkin verran aikaa. Mitä sittemmin on tapahtunut ja mitä on odotettavasti lähitulevaisuudessa?

- Levyn jälkeen perustettiin bändi, Kaide Luukkonen & Lupaus. Sillä ollaan keikkailtu tässä verkkaisesti muutama vuosi. Vuosi sitten kesällä alettiin sitten äänittämään uutta materiaalia ihan bändivoimin. Nyt matsku on miksauksessa, sitten masterointi, kannet ja sen sellaiset. Siitä tulee kakkoslevy, joka ei ole enää sooloplatta, vaan bändilevy. En ole hirveästi meuhkannut levynteosta tuolla Lupauksen Facebookissakaan, kun se valmistumisaikataulu on aina vähän auki, niin ei viitsi kuukausitolkulla siirrellä julkkaria. Kirjoittelen sitten kun jotain valmista on plakkarissa.

Puhutaan vielä hieman tärkeistäkin asioista, eli jalkapallosta. Sullahan löytyy pelaajataustaa. Missä jengeissä olet kesyttänyt palloa?

- Mä olen Heinolan HP-47 kasvatteja. Pelasin junnuajat b-junnuihin saakka, ja kun Heinolassa ei useimmiten riittänyt jengiä A-junnuihin, pääsin edustusjoukkueeseen 17-vuotiaana. Kyllä oli nelos- ja kolmosdivarit nuorelle pojalle ehkä vähän liian kovaa menoa, mutta kivahan se oli oppia vähän aikamiesten fysiikkaa ja itseluottamusta.

- Noiden aikojen jälkeen olen pelaillut sitten puulaaki- tai rokkijalkapallohommia. Tällä hetkellä pelaan Dog´s Ball -joukkueessa puistofudiksen kki-sarjaa (kunnossa kaiken ikää -sarja). Välillä olen pelannut matseja myös Vastapallon joukkueessa ja FC Kommunisteissa. Että kyllä fudis edelleen maistuu.

Oletko progressiivinen hyökkäävä pelaaja, linjansa pitävä vasen pakki vai onko vaihtopenkki se mieluisin pelipaikka?

- 1986. Maradona. Argentiina. Siltä pohjalta meikäläisen fudis on lähtenyt liikkeelle. Tosin se todellinen pelipaikka on kyllä lähes aina ollut joko toppariosastolla, tai keskikentällä. Mielessäni olen silti edelleen hurja maalintekijä.

Entä tuo kannatuspuoli: diggailetko jotain puulaakeja joko Suomessa tai ulkomailla? Ilves ja TamU ei tietenkään kelpaa vastaukseksi, koska niiden kannattaminen osoittaa huonoa historiantajua tai tuulipurjementaliteettia...

- Mä seuraan telkkarifudista mielelläni, peleistä riippumatta. Lähinnähän se tosin tarkoittaa tiistain mestareiden liigaa. Sitten käyn frendien kanssa välillä baarissa tsekkaamassa Valioliigan matseja. Innokkaasti myös veikkaan pelejä, mutta voittoprosentti on kieltämättä aika heikko. Olen korkeiden kertoimien hakija, ja kun jalkapallon seuraaminen on tällaista sunnuntaiosastoa, niin ihan ei aina natsaa.

- Varsinaista suosikkijoukkuetta mulla ei ole sen enempää Suomessa kuin ulkomaillakaan, mutta kieltämättä toi rakkaus Argentiinan jalkapalloon ja pelaajiin on edelleen valttia. Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan. Tein itselleni Maradona-paidankin, mutta joku rullasi sen meidän pyykkinarulta!? Veikkaan naapurin Jania joka aina kuivattaa niitä Bayern München -lakanoitaan siellä. Kosto elää!

- Innolla odotan ensi vuoden MM-kisoja. Viime kerralla finaaleissa, ja perinteisesti taas Saksa voitti. Olisiko nyt aika, kun on kolme vuosikymmentä vierähtänyt? Vamos, vamos, Argentina!

Kaide Facebookissa: https://www.facebook.com/kaideluukkonen/

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: MARA BALLS -soolo pe 7.7. klo 17.30 Pikku-Tammelan terassilla

Maria Mattila on yksi Tampereen vireiden musiikkipiirien toimeliaimmista henkilöistä, ja lukuisien yhtyeidensä lisäksi hänet tunnetaan muun muassa Keltaisen talon perustajana. Yksi hänen bändeistään on Mara Balls, joka on juuri julkaissut toisen pitkäsoittonsa Elävä kivi. Tammelan stadionille soolokeikalle saapuva Maria kertoo seuraavassa muun muassa siitä, miten hänen uransa on alkanut ja mitä kaikkea soittaminen hänelle antaa. Tervetuloa paikalle!

Olet tullut viime vuosina tunnetuksi monista yhtyeistä ja muustakin aktiivisuudestasi ns. skenessä. Mutta minkälaiset musiikilliset juuret löytyvät toiminnan takaa? Miten ja milloin olet aloittanut musiikin tekemisen, mistä kaikki alkoi?

– Isäni on kitaristi, ja kaikki on varmaan alkanut siitä, että kuuntelin vauvana paljon Dire Straitsia. Äiti on kertonut, että lauloin ennen kuin aloin puhumaan. Noin 6-vuotiaana keksin istua pianon ääreen, ja sieltä alkoi nopeasti löytyä omia sävelmiä. Samoihin aikoihin äiti laittoi mut viulutunneille, koska ballerinan urani ei ottanut tuulta alleen. Opiskelin viulunsoittoa 16-vuotiaaksi asti musiikkiopistossa. Erityisesti muistan jo lapsena nauttineeni orkesterissa soittamisesta. Oivalsin, että ollessani osa kokonaisuutta olen paljon enemmän. Esiintymiset orkesterin kanssa Haminan kirkossa olivat uljaan akustiikan puolesta ikimuistoisia kokemuksia.
– 14-vuotiaana ostin ensimmäisen akustisen kitarani kirpputorilta. Opettelin Nirvanaa ja Don't fear the reaperin riffin. Myös kitarasta alkoi nopeasti löytyä omia biisejä. Soittaminen oli keino paeta todellisuutta, olin hyvin neuroottinen ja syömishäiriöinen teini. Soittaessa sain rauhan itseltäni. 16-vuotiaana sain ekan oman sähkökitaran. Se oli mieletöntä. Perustettiin bändi, kuunneltiin grungea ja pelattiin spiritismiä autiotalossa. Paitsi että mun piti lähteä aina muita aikaisemmin kotiin, koska oli pakko mennä juoksemaan.

Nuorena muusikoilla on yleensä idoleita ja ihanteita, joilta he imevät vaikutteita ja joilta he kenties haluavat kuulostaa. Millaisia nimiä nostaisit esiin omasta nuoruudestasi, ketkä olivat suurimpia innoittajiasi?
– Tärkein idolini on varmasti oma isäni. Jo lapsena muistan kirjoittaneeni kirjeen: ”Isä, minäkin haluan olla kitaristi.” Halusin olla isäni tytär. Toinen idoli oli ystäväni Manu, joka osasi soittaa kitaraa paljon paremmin kuin minä, mutta soitti silti kanssani. Jimi Hendrix ja Petri Walli olivat mystisiä ja myyttisiä kitarajumalia, joita ihailin ja joiden kaltainen halusin olla. Sitten tuli Kyuss ja sieltä ei ollut paluuta. Josh Hommen vaikutuksen kuulee vahvasti saundissani ja biiseissäni.

Millainen paikka naismuusikoilla tai -taiteilijoilla yleensäkin on sydämessäsi?
– Mietin hetken, että onko tämän kysymyksen tarkoitus provosoida tai suututtaa, ja että kannattaako siihen lankaan mennä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten turhaan pohdi kysymyksen motiiveja vaan vastaan mahdollisimman rehellisesti: ei minkäänlaista. En erottele muusikoita tai taiteilijoita sukupuolen mukaan.

Viime vuosikymmeninä naisten asema niin bändeissä kuin yhteiskunnassa yleensä lienee hieman parantunut. Vieläkö naiset saavat kuitenkin kuulla keikoilla stereotypisiä sukupuoleen liittyviä kommentteja? Miten vastaat tällaiseen?
– Kyllä saa, teit sen juuri. Vastaan olevani sen ulottumattomissa, koska en erottele muusikoita tai taiteilijoita sukupuolen mukaan.

Mihin kaikkiin kokoonpanoihin ja musiikillisiin projekteihin olet ottanut osaa viime vuosina? Mitkä nostaisit esille merkittävimpinä tai nautittavimpina?

– Huh, bändejä on ollut lukuisia... Olli Levänen Company oli lyhytkestoinen prokkis, mutta nautin suuresti Ollin soitosta, joka oli täysin pitelemätöntä, rajua ja intensiivistä. Viimeistään Ollin myötä tajusin, että kitara on lyömäsoitin. Paasikivi oli mun, Jukka Nousiaisen ja Sini Mäenpään instrumentaalibändi, jonka sessiot olivat huuruisia ja loputtomia, eli soittamista parhaimmillaan. Myös Samoyed jäi harmillisen lyhytkestoiseksi, joka tapauksessa hyvin intensiivinen trippi jota muistelen lämmöllä. MMMH oli raju heviduo, jossa soitin rumpuja ja lauloin. Mahtavaa aggression purkua. Jukka ja Jytämimmit oli epäilemättä yksi mun elämäni opettavaisimmista ja antoisimmista kokemuksista. Mutta Mara Balls on kuitenkin rakkain ja mullistavin bändini, sen myötä olen kasvanut paljon sekä soittajana, laulajana että biisintekijänä.

Jukka ja Jytämimmit sai runsaasti julkisuutta. Millä tavalla yhtyeen kuuluisuus muutti arkeasi?
– Ei minulla ole vuosikausiin ollut mitään arkea. Teen kaikkeni, jotta elämäni olisi mahdollisimman säännötöntä, arvaamatonta, suunnittelematonta, impulsiivista ja jännittävää. Pyrin jatkuvasti haastamaan itseni. Pelkään kaikenlaista urautumista ja kyllästymistä. Minkäänlaista kuuluisuutta en ole vielä tähän päivään mennessä huomannut.

Mitä esiintyminen sinulle antaa? Osaatko verrata soolo- ja bändikeikkojen eroja?

– Adrenaliiniä, hikeä, euforiaa ja tunteen siitä, että olen olemassa ja osa kokonaisuutta. Se kiinnittää minut osaksi ympäröivää todellisuutta. Kuulen, että minua kuullaan. Se tekee minusta todellisemman paitsi muille niin myös itselleni. Bändi- ja soolotkeikat eroavat kuin yö ja päivä. Bändisoittaminen on vuorovaikutusta, kommunikointia, muuntautumista ja seikkailua pimeässä, soolosoittaminen puolestaan enemmän tarinankerrontaa kynttilänvalossa.

Seuraatko tarkasti musiikkimedian sinuun liittyviä arvioita ja kirjoituksia? Millä tavalla ne vaikuttavat itseesi tai jopa tekemisiisi?
– Keskityn enemmän sisällön tuottamiseen kuin siihen, että lukisin passiivisesti muiden tekstejä. Olen tosi aktiivinen somessa ja annan haastatteluja, koska se on keinoni puhua asioista, joista mun mielestä pitää puhua. Levyarvioiden lukemista olen koittanut välttää siinä kuitenkaan onnistumatta. Joskus olen hermostunut vitusti jostain kommenteista, mutta semmoinen on järjetöntä energian tuhlaamista. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, eikä mun taiteen funktio ole miellyttää ketään. Teen musaa muun muassa tarpeesta vahvistaa olemassaolon tunnetta värähtelyn kautta sekä tarpeesta tuntea.

Kuinka paljon kirjoitat itse musiikkia? Millainen sävellystyyli sinulla on? Mistä saat inspiraatiosi?
– Kirjoitan kaiken musiikkiini liittyvän itse. Sävellän, sovitan ja sanoitan, joskin bändin jätkät sovittavat usein omat soittimensa. Sävellykset syntyvät intuitiivisesti ja ennalta-arvaamatta. Yleensä joku melodia tai sananparsi alkaa pyörimään päässä eikä lakkaa, ennen kuin se on ”tulostettu” biisiksi. Prosessi on ikään kuin ulkoa ohjattu. Kuulostaa kliseiseltä sanoa, että ”biisit vain tulee mun läpi”, mutta niin se parhaimmillaan tapahtuu.

Mara Ballsin levyjen nimissä mainitaan sekä kivi että vuoret. Millainen luotosuhde sinulla on ja heijastuuko se musiikintekoon?
– Luontosuhteeni on hyvin intiimi, kunnioittava ja pyhä. Mulle kivi on pyhä. Mutta kivi on myös ROCK. Vuori on yleensä kasa kiviä, eli VERY HEAVY SUPER ROCK.

Kumpi on sinulle tärkämpää, lyyrinen puoli vai musiikki? Vai vaihteleeko se kappaleittain?
– Ehdottomasti musiikki, sävelet ja värähtely. Se on kuin universaali kieli eikä sanoja edes tarvita. Mutta rakastan myös sanoja ja sanoilla leikkimistä. Olen vasta pari vuotta tehnyt tekstejä suomeksi, mutta kehityn siinä koko ajan.

Olet esiintynyt sekä englanniksi ja suomeksi. Voisi luulla, että jälkimmäistä käyttäessä laulaja on ikään kuin avoimemmin ja paljaammin esillä, kun ei pääse karkuun vieraan kielen taakse. Mitä itse ajattelet eri laulukielien käytöstä?
– Ajattelen juuri noin. Toisaalta minua kiinnostaa myös ns. itsekeksityllä kielellä laulaminen. Niin, että keskittyisi enemmin äänteisiin ja sanojen sointiin kuin sanojen sisältöön. Tämä on ehdottomasti to do -listalla.

Mara Ballsilta ilmestyi juuri uusi albumi. Mitä kaikkea sinulla on työn alla, eli voimme odottaa sinulta ja yhtyeiltäsi seuraavaksi?
– Työn alla on Maria Mattilan ensimmäinen albumi. Se tulee olemaan mielenkiintoista. Sen myötä aion tehdä myös enemmän soolokeikkoja. Myös Mara Balls aloittaa uuden albumin äänitykset tänä syksynä. Sitten on ihan uusi bändi, josta en kerro vielä enempää. Keikkarintamalla odotan erityisesti tulevaa yhteiskiertuetta Marjo Leinosen kanssa. Olen hillitön Balls ja Marjo-fani.

Entä Keltainen talo? Mahtava omaehtoinen paikka keskellä kaupunkia, joka sai paljon kehuja ja tunnustusta, mutta jyrättiin armotta maan tasalle ”edistyksen” tieltä... Oletko suunnitellut talolle jatkoa, vai riittääkö sinulla enää aikaa sellaisen miettimiseen?

– En ole vain suunnitellut vaan myös toteuttanut Keltaisen talon idean monissa julkisissa tiloissa sen jälkeen kuin alkuperäinen talo purettiin, muun muassa Tampere UG -näyttelyssä Emil-salissa ja Metso-kirjaston musiikkiosastolla. Parhaillaan on käynnissä Keltainen talo -simulaatio osana Kotka Art -näyttelyä. Sinnikkyyteni on palkittu, sillä kaupunki on tarjonnut minulle tilan Hiedanrannasta, jossa voin jatkaa Keltasen talon toimintaa syyskuusta 2017 alkaen. Lisäinfoa pian Facebookin Yellow house -sivulla.

Mikä tekee Tampereen underground-skenestä niin ainutlaatuisen, aktiivisen ja hienosti toimivan?
– Skenen sisältä löytyy paljon erilaisia tyyppejä, mutta kukaan ei kelaa olevansa parempi tai tärkeämpi kuin joku toinen. Jengi uskoo aidosti tasa-arvoon ja tasavertaisuuteen. Kaiken yhdessä tekemisen edellytys on se, että pystyy kunnioittamaan ja hyväksymään toisen, vaikka se olisi erilainen tai jopa eri mieltä. Se on kaunista ja näkyi hyvin Keltaisella talolla. Ne, jotka ajattelivat olevansa muita parempia, eivät tulleet sinne.

Mitä urheilu merkitsee sinulle? Seuraatko tai urheiletko itse? Onko sinulla kertoa meille mitään jalkapalloaiheisia muistoja?
– Urheilu merkitsee minulle ennen kaikkea luontoa, yksinäisyyttä, hengittämistä ja meditoimista. Kun urheilen, niin olen yleensä yksin luonnossa. Jalkapallosta en tajua mitään, tai sen verran, että se on kai vähän niin kuin bändissä soittamista: pitää osata lukea toista. Pitää myös luottaa ja uskaltaa. Kilpailemisesta en niin välitä.

Kiitos näistä pohdinnoista! Tammelassa tavataan.