Seuraavaan harjoitusotteluun (KPV - TPV):

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Aktiivista ja rohkeaa - Jalkapallollinen identiteetti Palloveikkojen pelissä




Tamperelaisten peli kulki mannermaiseen lyhytsyöttötapaan
 Lehtimies seuran toisesta ottelusta (KTP:tä vastaan) 1930

 Seuran alkuvuosina pelaajat määrittelivät itse pelitapansa, valmennusosaamista ei vielä alkuun ollut. Ajatus siitä millaista jalkapallo on, vaikutti kuitenkin yhteiseltä.

 Entä nykyään? Tiki-takaa, totaalista jalkapalloa vai pitkä päätyyn ja perään? Kaikki löytävät oman suosikkinsa erilaisista jalkapallotyyleistä. Mutta mitä pitäisi odottaa, kun näkee Tampereen Palloveikot kentällä? Kysyimme TPV:n päävalmentajalta ja seuran junioripäällikkönä seuran pelitapaa kirkastaneelta Anssi Yliseltä mikä on TPV:n jalkapallollinen identiteetti.

 -TPV haluaa olla aktiivinen, kertoo Ylinen.

 Tavoitteena on riistää pallo vastustajalta nopeasti sen jo sen omalla kenttäpuoliskolla. Tämän aktiivisuuden pitäisi korostus jo F- ja E-junioreiden pelissä. 

 Pallon kanssa tavoite on päästä eteenpäin.  "Ei ajokoirafutista, mutta suoraviivaista jalkapalloa". Jos laita on täynnä, niin painopisteen siirto. ”Ei kannata olla tyhmä”, valmentaja sanoo, korostaen nimenomaan TPV:n pelaajien omaa rohkeutta tehdä tilanteissa päätöksiä.

 Rohkeus, ymmärrys ja jaksaminen ovatkin halun jälkeen tärkeimmät TPV:n pelaajan ominaisuudet, joita etsitään. Valmentajan tärkeimmäksi tehtäväksi Ylinen katsoo, niin aikuisissa kuin junioreissakin, auttaa pelaajia löytämään oma oivallus ja tunnistamaan pelitilanne.


 ” TPV:lle oli erikoisesti tällä kertaa, kun olosuhteet olivat näin huonot, ratkaisevana tekijänä heidän paras puolensa hyvä yritteliäisyys, peräksiantamattomuus, vauhtiin ja voimaan perustuva pelitapa”
Kansan Lehti 1938


 Jo alettaessa keskustelemaan pelitavasta Ylinen haluaa korostaa, että pelitapa ja pelijärjestelmä ovat eri asioita:”Vaikka usein kannattajia tuntuu kiinnostavan enemmän pelijärjestelmä”.

 No muutama sana siitä pelijärjestelmästä: Pelijärjestelmässä korostuu TPV:n rooli kasvattajaseurana. Neljän alakerralla pelataan, ”koska liiton joukkueet pelaavat neljän puolustajan linjalla”. Toisaalta joukkueen valmentajalla on vapaus muokata keskikenttää timanttiin tai linjaan ja hyökkääjät voivat pelata rinnakkain tai peräkkäin. Kahdella hyökkääjällä on pelitavan mukainen korkea prässi helpompi toteuttaa.

 Pelaajia kasvatettaessa TPV:ssä lähdetään joukkuepeliä rakentamaan kahden pelaajan yhteistyön kautta. E-junioreissa pelijärjestelmä on 2-3-2, jossa toisaalta pakkiparin yhteistyö ja toisaalta kahden hyökkääjän prässi pelitavan mukaisesti luonnistuvat. Kahden pelaajan yhteistyö pitäisi näkyä myös edustuksen pelissä, niin hyökkääjien, laitojen, kuin keskikentänkin toiminnassa.


”TPV oli entisen tyylinen, ollen joukkueelle ominaista hyvä pallonkäsittely ja pelisilmä, mutta kestävyys petti toisella puoliajalla”
 Lehtiselostus 1945 (vuotta ennen SM-hopeaa)


 Kannattajan näkökulmasta aktiivinen ja pelaajien omiin, toivottavasti yllättäviinkin, ratkaisuihin perustuva pelitapa kuulostaa hyvältä. Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Aktiivisessa ja korkeassa prässissä on myös riskinsä. 

 Korkealla pelatessa tila syntyy toppareiden taakse. Tähän ratkaisuksi Ylinen näkee toppareiden tilanteen tunnistamisen ja yhteistyön. Toisaalta puolustuslinjassa korostuu maalivahdin johtajuus ja rooli puolustajien ohjaajana – sekä nykyaikainen jalalla peluu.

 Toisaalta aktiivisen pelintavan kääntöpuolena on sen kuluttavuus. Asia on tunnistettu, mutta pitkälti TPV:n pelaajapolussa kestävyysominaisuuksien kehittäminen jää pelaajan omalle vastuulle. Ajatuksena seuran järjestämässä harjoittelussa on, että ”fyysisyys tulee pelin kautta”. Olisikin varmaan syytä pohtia, pitäisikö seuran vähintäänkin aktiivisesti opastaa pelaajat tekemään hyvään kestävyyskuntoon vaadittavaa matalatehoista liikuntaa, eli hyötyliikuntaa – nykyiselläkään juniorisukupolvella se ei ole itsestäänselvyys.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Mun seurani juuttui kakkosdivariin...


Kakkosen kausi on ohi. Paljon tuli taas kaikkea koettua, mutta päällimmäisenä mieleen jäi toki karvas pettymys. Kirjoitin seuraavan tekstipätkän 8.7.2017 kauden ensimmäisen SalPa-kohtaamisen jälkeen. Olin tuolloin muissa maisemissa, enkä siellä osannut sitä julkaista. Mutta olen yhä samaa mieltä.

”Takana kotitappio SalPalle, järjestyksessään jo neljäs peräkkäinen häviö. Koko peliä edeltänyt päivä meni jännityksessä ja hermostuneena, kun tiedossa oli se, että nyt viimeistään tarvitaan pisteitä. Jo edellinen matsi MuSaa vastaan oli "pakkovoitto", ja kaikki muistamme miten siinä kävi. Tuolloin meinasin revetä harmiini, kuten kaikki reissussa mukana olleet. Pakko tunnustaa, ettemme kaikki edes pystyneet seuraamaan peliä loppuun Wembleyn puolelle, vaan vietimme toisen jakson lopun verkkoaidan takana kyräillen. SalPa-matsi tuntui vieläkin katkerammalta, koska joukkue oli kuitenkin joltain osin skarpannut, mutta kaikki valui hukkaan tyhmien virheiden ja huonon viimeistelyn takia. Vaikea kuvailla, miltä vastustajien maalien seuraaminen taas tuntui... Ehkä se oli sekoitus epäuskoa, surua, vihaa ja lamaantumista. Ei tämä voi olla totta, tämän kaudenhan piti olla totista taistelua sarjanoususta, ja nyt pelaammekin tuloksellisesti surkeammin kuin vuosikausiin. Tappio vyöryy päälle kuin tumma, raskas pilvi, jonka alta ei pääse pois, kuin tahmea hämähäkinseitti, joka tarttuu kiinni päiväkausiksi ja leimaa kaikkia tekemistäsi ja painostaa takaraivossa. Jotenkin tappio pitää aina käsitellä, joko käymällä mielessä läpi ja jossittelemalla ottelun ratkaisuhetkiä, juttelemalla pelireissuilla kohtalotovereiden kanssa tai vaikka näin kirjoittamalla. Parhaiten sen pyyhkisi toki pois pikainen voitto.

SalPa-pelin jälkeen pyöräilin kuin häpeissäni läpi Tampereen, ettei kukaan vaan tajua minun olleen kannattamassa moisia häviäjiä. Kohta joku vielä huomaa takalokarin TPV-tarran ja tulee kuittailemaan, sitä en kyllä kestäisi... Tappioiden jälkeen ei siis tosiaan huvita nähdä varsinkaan TPV-tahojen ulkopuolisia tuttuja, ettei puhe vaan kääntyisi jalkapalloon. Hävettää ja ärsyttää, ei jaksaisi selitellä ja käydä läpi tappioiden syitä. Samalla pitää vielä näytellä, ettei tämä niin koville oikeasti ota, vaikka tekisi mieli alkaa parkua. Totta kai on älytöntä ajatella, että juuri kukaan pitäisi tappioita yhtä vakavina. Tuskin muut kuin pinttyneimmät seuraajat edes huomaavat koko pelejä, saati sitten että valuisivat niiden vuoksi epätoivoon. Ei tätä touhua siis kovin moni pidä lainkaan tärkeänä tai huomionarvoisena, miksi ihmeessä itsekään viitsin pingottaa ja pidätellä itkua jonkun alasarjan takia? Miksi en osaa suhtautua vähän rennommin, nyt kun ei haluaisi edes katsoa sarjataulukkoa moneen päivään, kun nolottaa tämä taapertaminen. Futisforumilla käynti kyllä jollain ihmeen tavalla helpottaa oloa, edes vihollisten kuittailut eivät juurikaan ärsytä, antavat vaan lisää taistelutahtoa. Kotonakin pitää vaan purra hammasta, vaikka pinna on kireällä eikä massiivista kriisiä oteta siellä huomioon sen ansaitsemalla vakavuudella... Toisaalta, kyllä vaikkapa lapsen kanssa puuhailu asettaa vähitellen tappiot niiden oikeisiin mittasuhteisiin. Ja vähitellen tunteet jäähtyvät. Toisaalta tämän tappioputken ansiosta tilanne on muuttunut jo niin surkuhupaisaksi, että tuntuu siltä, että koko kausi on jo menetetty. Juuri nyt pitäisi vaan nostaa pää pystyyn ja meidän fanienkin puhaltaa yhteen hiileen joukkueen hyväksi. Juuri tällaisina hetkinä meitä tarvitaan. Ja loppujen lopuksi on aivan sama, miten tämä kausi meiltä menee, rakkautemme joukkueeseen ei muutu sen takia radikaalisti suuntaaan tai toiseen. Mutta saisihan tämä kurjuus jo iloksi vaihtua...”

Kaikki tiedämme miten kävi. Pieleen meni, ja kunnolla. Lisäksi nyt pelottaa jo se, millainen ensi kaudesta tulee. Keitä pelaa ja keitä on joukkueen johtopaikoilla?

Mutta antoi kausi toki paljon hyvääkin. Mahtava faniporukka, jonka kanssa sai taas hurtin huumorin avustuksella surra tappioita ja myös juhlia muutamaa mahtavaa taisteluvoittoa. Pari derbyäkin voitettiin, vaikka se tuntuu tässä vaiheessa täysin epäoleelliselta. Tuolloin kyllä nautin. Loppukauden matseissa vieraillut iloinen ja äänekäs maahanmuuttajaporukka nosti fiiliksiä ja auttoi kestämään tappioiden tuskaa. Taas nousi esille se lohduttava ajatus, että fanitus on paljon muutakin kuin vain ne eniten näkyvyyttä saavat 22 edustuksen peliä kesässä. Siihen liittyy paljon syvempiä merkityksiä, jopa yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Lisäksi pientä iloa tuo pääsy cupin lohkovaiheeseen, uusi ja mielenkiintoinen kokemus sekä joukkueelle että meille faneille. Erikoisena yksityiskohtana on mainittava, että joukkue voitti jokaisen minulta väliin jääneet sarjapelin (kaikki vieraissa). Mitähän tästä pitäisi ajatella... Pitäisikö minun keskittyä yhä tiiviimmin vain teksti-TV:n seuraamiseen?

Pikku-Tammelan terassilla järjestettiin taas mahtavia keikkoja, jotka toivat ainakin minulle suurta tyydytystä. Tuntui taas hiton hienolta kuunnella tarttuvaa musaa auringon paistaessa ja joukkueiden verrytellessä kentällä, pian alkavan matsin jännityksen kutitellessa vatsanpohjassa. Paljon on merkinnyt myös se, että lähes kaikki artistit ovat tuttuja tyyppejä ja itsekin underground-skenen kasvatteja, jotka tietävät mistä ruohonjuuritason toiminnassa on kyse. Tuo liikuttava ja lämmin fiilis välittyy mielestäni mitä mainioimmin tästä kesän 2016 pätkästä:



Olen siis todella tyytyväinen, että olemme saaneet juurrutettua nämä esitykset osaksi ottelutapahtumia. Ensi kesäksikin on jo kolme esiintyjää sovittuna. Saa nähdä miten käy, mutta mielellään järjestäisimme mahdollisesti viimeisenä vanhan Tammelan kautena hyvinkin tapahtumarikkaan ja silläkin tapaa unohtumattoman kauden.

Omalta kannaltani kevät ja alku kesä sujui pitkälti Paltsaristi-zinen parissa, olen iloinen ja ylpeä, että se tuli tehtyä. Sen sisältönähän oli fanien tekemiä juttuja, vieraspelitarinaa, kirja- ja leffa-arvioita, haastatteluja ja sen sellaista. Seuraava numero on jo suunnitteilla. Tätä kesän 2017 lehteä on vielä saatavilla kolmen euron hintaan, postien kanssa hinta nousee viiteen. Useampia ostaessa hintaa voidaan viilata alaspäin. Lehtiä löytyy sekä minulta (tuukan(a)nic.fi) että Tepulta. Tuotto menee TPV Powerchair -joukkueelle.

Kiitos vielä kerran kaikille asianosaisille!
Jatketaan taas pienen huilin jälkeen punaisin sydämin punaliput yhä korkeammalla liehuen!

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: GUGGENHEIM-PROJEKTZ Pikku-Tammelan terassilla to 3.8. klo 17.30

Kihelmöivällä jännityksellä odotettu kauden toinen TamU-matsi on vihdoin käsillä. Sen alkutahdit lataa energinen, viihdyttävä ja arvaamaton Guggenheim-Projektz. Toivotaan, että samoja laatusanoja voi käyttää kuvailemaan Paltsareiden illan peliä.

Kertokaapa meille hieman Guggenheim-projektzista. Mistä kaikki alkoi?
- Kaikki alkoi Anttilan kulmalla kesällä 2011, kun menimme sinne kitaran ja Casion kanssa rämpyttelemään kovia kansainvälisiä hittejä – Dancing shoes, Ring of fire ja ainakin Yksi ainoa ikkuna! Ensimmäisissä jamisessioissa alkoikin jo heti syntyä omaa musiikkia.

Keistä yhtye koostuu ja mitä instrumentteja käytätte? Viime aikoina on ilmeisesti tapahtunut jäsenistön laajentumista?
- Aloitimme duona syntetisaattorin ja kitaran kanssa, käytimme pitkään taiteilijanimiä Helge (Tiina Vanhapelto) ja Vermeer (Kalevi Suopursu), koska olimme kotoisin Huizenin kaupungista (Hollanti) ja Guggenheim-projektzin piti alunperin soittaa hissimusiikkia Schtockmannilla. Nyttemmin riveihin on putkahtanut rumpali (Anna Pesonen) ja basisti (Laura Ahvonen) – meno on koventunut 187% (laskimme sen itse eilen).

Guggenheim-projektz on hurmaava yhdistelmä trubaduuriperinnettä, slaavilaisuutta, rokkia, lastenlauluja, haikeaa naivismia ja ennalta-arvaamattomuutta. Mitä muita osasia tai vaikutteita lisäisitte? Miten olette osanneet keittää näin moninaisista aineksista näinkin herkullisen ja toimivan sopan?
- Krisse Sydän joskus sanoi, että musiikkigenremme on ”höpsismi”, joka kuvasi parhaiten meidän duo-meininkiä. Sittemmin kokeilimme ”nössörokkia”, mutta nyt mennään jo täyttä häkää ”punkin” kautta kohti nuorison suosimaa ”indie-musiikkia”. Soppaa keitetään siitä mitä kaapista löytyy: kaikki kasvikset pitää kuullottaa ensin paistinpannussa ja lopputuloksen pitää hautua ainakin kolme päivää jääkaapissa.

Nimi viittaa vahvasti taidemaailmaan, vaikka lienee tarkoitettu ironiseksi iskuksi. Miten tärkeitä ulkomusiikilliset seikat teille ovat? Millaisia vaikutteita imette musiikin ulkopuolelta? Sisältääkö toimintanne muutakin kuin musiikillista ilmaisua?
- Guggenmaailmaan liittyy omat webbi-sivut, Tiinan sarjakuvat, Wunderkammer-zine, VHS-videot, outojen tapahtumien järjestäminen, yhteistyöt muiden muusikoiden kanssa (mm. Iida Umpikuja, Puiset Heilat, Räjäyttäjät, Samanna, Laiha lohtu, Jukka Nousiainen ja 20000 Hz). Musiikki nivouttaa yhteen tämän kaiken – mitä ikinä se sitten onkaan.

Aiemmin mainittu ennalta-arvaamattomuus liittyy vahvasti myös sanoituksiin, jotka käsittelevät mitä moninaisimpia aihepiirejä. Miten laulujen aiheet valikoituvat, mistä nappaatte ideanne? Kuinka arvioisitte lyriikoiden ja musiikin suhdetta, voiko jomman kumman nostaa esille toista tärkeämpänä?
- Houkuttelemme ideoita hunajalla ja ne lentävät luoksemme. Kun ideat ovat kesyjä, nappaamme ne haavilla (haavin koko 2x2m, maksaa 57 euroa Tokmannilla). Lyriikoiden ja musiikin suhde on kiihkeä ja jotakuinkin tasa-arvoinen. Se on onnellinen pariskunta, joka ei nahistele keskenään muusta kuin tiskeistä ja pyykeistä.

Soundimaailmaanne voisi kuvailla varsin särmikkääksi lo-fi -rokiksi. Onko tämä ollut tavoitteenne? Vai oliko alun äänimaailma sellainen vain siksi, ettei rahkeita parempaan löytynyt..?
- Kahdella ensimmäisellä kasetilla käytimme venäläistä nauhoitusohjelmaa, joka teki kaikesta paskan kuuloista. Nyt käytämme neliraituria, joka tekee taas kaikesta paskan kuuloista. Emme tiedä missä on vika. Iida Umpikujaa lainataksemme: ”Tämä nyt vain menee näin.”

Guggen-triossa rumpuja soittaa Tiina Vanhapelto, bassoa Laura Ahvonen ja kitaraa Kalevi Suopursu


Joka tapauksessa äänitteitänne kuunnellessanne huomaa kehitystä ja uudistumista, ette enää kuulosta samalta kuin ensimmäisellä kasetillanne, joka oli vielä varsin simppeliä trubaduurimeininkiä. Kuinka tärkeää on, ettette jää polkemaan paikalleen tai tee ”samaa” liian montaa kertaa uudestaan? Pyrittekö tarkoituksellisesti siihen, että julkaisut eivät kuulostaisi samoilta?
- Musiikki pysyy tuoreena, kun innostuu aina jostain uudesta, mitä ei ole aikaisemmin kokeillut. Nyt olemme kokeilleet lisätä kitaraan säröä. Toisella keikalla keksimme, että säröön voi lisätä vähän kaikua. Kolmannella keikalla ehkä keksimme taas jotain.

Julkaisette kasetteja. Miksi olette valinneet juuri tuon formaatin? Mikä siinä viehättää?
- Kasetin päälle voi nauhoittaa omaa musiikkiaan, jos meidän musiikki ei miellytä! Upea formaatti! Guggenin ensimmäiset kasetit on nauhoitettu jatsin päälle.

Julkaisunne ovat käsittääkseni omakustanteita, olenko oikeassa? Ovatko levy-yhtiöt ilmaisseet kiinnostusta musiikkinne julkaisemiseen? Entä mikä on Guggenrecörds?
- Nyt kun olemme siirtymässä nuorison suosimaan ”indie-musiikkiin”, niin ehkä vihdoin ne levy-yhtiöt kiinnostuvat meistä! Sen sijaan oma kasettiyhtiömme Guggenrecörds julkaisee musiikkia, jollaista itse haluaisimme kuulla! Kahdella uusimmalla julkaisulla (Iida Umpikuja Guggenized: Icepoweria Heartille ja Puiset Heilat: Mutainen keskitie) soitamme myös itse taustajoukoissa.

Soitatte varsin paljon livenä. Mitä keikkailu antaa teille? Mitä pyritte saavuttamaan itsellenne ja antamaan kuulijoille? Millä lailla asenteenne ja oma kokemisenne sitä kohtaan on muuttunut vuosien varrella?
- Musiikki on hyvä tekosyy: tärkeintä on se, että ihmiset kohtaavat! Pyrimme levittämään HYVÄÄ MEININKIÄ ja saamaan KONTAKTIN yleisön kanssa. Esiintymispelko on hälventynyt vuosien varrella ja lavalla voi irrotella TÄYSII.

Mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan Guggenheim-projektzin ja muiden projektienne osalta? Nyt saa mainostaa...
- Meiltä on ilmestymässä kaikkien aikojen ensimmäinen vinyylijulkaisu (sellainen musta lättänä kiekko): THE GUGGENEST OF GUGGEN! Tällä vauhdilla se ilmestyy ehkä joskus talvella.

Vielä lopuksi täytyy katseet kääntää tietenkin keikkapaikan pääasialliseen käyttötarkoitukseen eli jalkapalloon. Kiinnostaako jalkapallo, onko teillä suosikkijoukkueita? Löytyykö teiltä jaettavaksi mitään jalkapallomuistoja?
- Tiina kävi joskus mukulana yhtenä kesänä jalkapallokoulussa ja potkaisi rankkarin suoraan maalin yläkulmaan! Pelattiin vielä poikia vastaan niin ai että se tuntui hyvältä! Muutenkin jalkapallomuistot tuntuvat liittyvän lapsuuteen ja isoveljen jalkapalloharrastukseen, veljen lempijoukkue oli Manchester United.

Kiitos ajastanne ja tapaamisiin Tammelassa!


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: Kaide Luukkonen Pikku-Tammelan terassilla pe 21.7. klo 17.30

Tammelan Voima on järkännyt hienon sarjan keikkoja viime kausien aikana. Homma on useimmiten painottunut undergroundiin ja punkkiin. Ensi perjantaina on luvassa jotain hiukan toisenlaista. Pikku Tammelan terassille nousee Kaide Luukkonen, jonka musiikki on juurtunut melodisen rock'n'rollin 60-70 -lukulaiseen perusrunkoon. Vertaukset Dave Lindholmiin ja Creamiin ovat perusteltuja. Tämän lisäksi Kaide on ihan aitoja futisjätkiä.



Moi Kaide, mitä sulle kuuluu?

- Nyt aika ärsyttävää. Olen ollut kymmenen päivää yskässä, flunssassa, korvakivussa ja ties missä. Onneksi sentään välillä on ollut sellaisia pirteyden hetkiä että on päässyt kalaan ja jopa saanutkin muutaman pulikan.

Julkaisit 2014 soolodebyytin ’Kaiden levy’. Olet kuitenkin vaikuttanut monissa kokoonpanoissa aiemminkin. Voitko tehdä pikaisen taiteellisen ruumiinavauksen siitä, mistä homma alkoi ja mitkä ovat olleet ne kaikkein merkittävimmät hetket muusikonuralla?

- Juu, jos nyt kasaisi tähän vaikka sellaiset bändit mitkä levyttivät jotain, niin pysytään jossain mitassa. Varjo oli kaiken alku ja juuri. Se oli ensimmäinen bändi joka keikkaili ja levytti musaa. Siinä tuli oltua joku 8-9 vuotta ja se oli samalla vielä kotikylän kundien yhtye. Kaikki oltiin Heinolasta, kaikki oltiin nuoria… byhyy. Mutta joo, Varjolla on kyllä iso merkitys. Siinä oppi tajuamaan jotain bändissä olemisesta. Lisäksi siitä alkoi tämä eri soittimien kanssa kikkailu. Soitin Varjossa bassoa, vaikka kitara olikin ennen sitä aina ollut lapasessa. Jalkapallotermein: mut laitettiin maaliin.

- Varjon lisäksi noita muita levyttäneitä bändejä oli sitten Jann Wilde & Neon Comets, missä soitin urkuja ja lauloin stemmoja. Saturnettes, missä taas soitin bassoa. Volter-yhtyeessä soitin rumpuja ja sitten taas Jani Matti Juhanin Mustissa Käärmeissä urkuja. Sekaan mahtuu kaikennäköisiä muitakin juttuja, mutta josko tuossa jotain suuntaa.

- Kyllä noissa kaikissa kiva on ollut soittaa, ja on samalla oppinut skulaamaan eri instrumentteja, joka sitten omalta osaltaan vaikuttikin siihen, että päätin egoistisesti runtata ensilevyni kokonaan itse.



Oliko sooloprojekti kovasti erilainen bändivetoiseen musiikintekoon verrattuna?

- Oli kyllä, totaalisesti. Mulla oli kasa biisejä aikaväliltä 1998-2013 ja niistä sitten aloin kelailemaan. Joitain biisejä oli soitettu satunnaisilla akustisilla keikoilla jonkinlaisina versioina ja kerran bändinkin kanssa Viikissä, mutta varsinaisesti mulla ei ollut tarkkaa käsitystä kaikkien viisujen sovituksesta. Janin (Jani Matti Juhani) kanssa sitten sitä alettiin tekemään. Jani lupasi äänittää ja miksata, joten ainakin se puoli oli hallussa. Juteltiin etukäteen lähinnä siitä, minkälainen komppi kuhunkin biisiin tulisi, sitten soitin klikin kanssa joko pianon tai kitaran ja jonkinlaisen tukilaulun. Sen päälle sitten rummut ja sitten kaikki loput uusiksi.

- Olihan se kieltämättä outoa yrittää ”jammata” itsensä kanssa. Jani oli myös onneksi tuottajamaisella asenteella piuhojen päässä ja huuteli välillä: ootko ihan varma? Miksi?

- Kyllä se siitä sitten suttaantui. Jälkikäteen ajateltuna soittaisin monet jutut toisella tavalla nyt, mutta johonkin se vekslaaminen oli pakko lopettaa ja hyväksyä levy ikään kuin ajan kuvana. Kiva siitä tuli.

"Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa"


Esikoislevy oli hyvin epätyypillinen 2010-luvun plätty, sillä soundimaailma kumartaa vahvasti 60- ja 70-luvuille. Kappaleessa ’Kaupunkihipit’ laulaja kertoo haluavansa takaisin menneisyyteen. Jotkut kokee nostalgian taantumuksellisena jämähtämisenä, jopa eskapistisena luovuttamisena. Toisille se on voimanlähde, joka auttaa ylittämään ajallisia eroja ja tekee myös nykyajasta hiukan ymmärrettävämpää. Kumpaan leiriin itse kuulut?

- Mä olen suurimman osan elämästäni pitänyt vanhemmasta musasta. Tuolta 60-70-luvuilta löytyy mun suurimmat suosikit ja jos jostain nykymusiikista diggaan, sekin tuppaa yleensä olemaan aika vanhan kuuloista. Ymmärrän että tällaisille jämähtäneille hipeille aina vittuillaan, mutta toisaalta se on aivan sama, diggaan mistä diggaan. Mun ei tarvitse koskaan kaivautua pois tuolta menneisyydestä, ja silti aina löytyy uutta. En mä tietoisesti vastusta kaikkea uutta, mutta näin tämä vain tuntuu menevän.

- Toisaalta jos musiikkini nojaisi väkevästi 80-lukuun, saattaisin olla muodikaskin, sillä se on juuri nyt se hyväksytty vuosikymmen menneisyydestä. Noo, muodit kiertää kehää. Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa Tampereen kaduilla.

Vuosituhannen vaihteessa toiminnut Varjo-yhtye oli musiikillisesti varsin erityyppistä tavaraa kuin oma soolomateriaalisi. Löydätkö edelleen nykymusiikista mielenkiintoisia juttuja vai teetkö enemmänkin löytöretkiä takavuosikymmenille? 

- Kyllä mä vanhaan luotan. Kuten äsken jo mainitsinkin, jos jotain uutta kliffaa tulee, se tapaa olla vanhan kuuloista jos se minulle uppoaa. Tosin eilen kuuntelin juuri Jalava-yhtyettä levyllisen verran. Helvetin hyvä bändi, mutta kyllähän sekin kieltämättä aika entisajoilta kuulostaa. Siinä on upeaa stemmalaulua, mistä pidän erittäin paljon.

- Myös Tuomari Nurmion pari viimeisintä levyä ovat hyviä. Että näin sitä kivasti kuunnellaan ihan tuoretta kamaa! Mutta joo, viimeksi kun kävin festareilla, kävin katsomassa Wigwamia, Piirpauketta ja Absoluuttista nollapistettä. Että siltä pohjaltahan tämä menee.

Heinolassa treenikämpät olivat ilmaisia


Olet Heinolasta kotoisin. Myös allekirjoittanut asusti Heinolassa pari vuotta 2010-luvun alussa. Mieleen jäi kaupunki- t-paita, jota korosti teksti ’Heinola-Tyly kaupunki’. Kuulemma asukkaat itse olivat äänestäneet juuri tämän kuntansa iskulauseeksi. Millainen paikka Heinola oli kasvaa herkkäsieluiseksi muusikoksi?

- Heinola oli tosi kiva paikka olla lapsi, ja vielä nuorikin. Kaikkialle pääsi fillarilla, sai pelata fudista ja leikkiä Legoilla niin kuin pitääkin. 80-90-lukujen taitteessa Lahti-Heinola-akselilta tuli paljon uusia bändejä, uutta punkkia ja kaikkea jännää. Lyseon koululla oli bändi-iltoja missä käytiin harjoittelemassa kiljun juomista ja rockin kuuntelua, samaan aikaan olin itsekin alkanut näperrellä kitaralla Metallican One-biisin alkua, kuten tapana oli. Noissa kinkereissä lyskalla tai Lahden 8-salilla näki aika toisenlaista porukkaa kuin ehkä Heinolan normaalissa katukuvassa. Silloin oli mun mielestä aivan mieletön tekemisen ja sähläämisen meininki, mikä tarttui kyllä helposti. Teini-iässä muutenkin musa kuulostaa joskus jopa liian hyvälle ja sen parissa oli kiva käydä loputtomia knoppitietokisoja Iggy and the Stoogesista tai Velvet Undergroundista, bändeistä joista ”kukaan ei ollut kuullut”. Se oli kivaa aikaa.

- Mutta tosiaan kun menin lukion käymään, niin siihen se Heinola sitten tyssäsi. Piti lähteä opiskelemaan muualle. Lisäksi täysi-ikäisyyden myötä oli tullut törmättyä jo siihenkin pikkukaupungin todellisuuteen, mikä meikkaavaa rokkipoikaa välillä vastaan tulee, kun kaikki kylän ihmiset pakkautuvat samaan yökerhoon. Toki kyllä sitä samaa huutelua sai osakseen isommissakin kaupungeissa, mutta isommissa mestoissa on helpompi valita paikat missä pyörii.

- Kyllä Heinola kuitenkin oli kiva paikka. Esim. treenikämpät missä jengi soitteli, olivat ilmaisia, nuorisotoimen kustantamia. Koettakaapa heittää samanlainen perustarve kehiin jossain isommassa kaupungissa? Siksipä siellä tuntui olevan aika paljon bändejä. Varmasti vaikutti tuo treenishomma siihen, että siellä oli hyvä meno musan suhteen.

Entä Rullan soittotilat? Heinolalaislähtöinen vaimo käski kysyä, että mitä Rulla sulle merkkas ja mieltä olit näiden bänditilojen purkamisesta?

- Rullan bänditilat olivat mulle paljon vieraammat kuin toisen treenikeskittymän, Sahan. Joskus pyörin Rullalla tuttujen kanssa ja joitain soittotreenejä satunnaisesti siellä tuli heitettyä, mutta esim. Varjo treenasi Sahalla, joten se oli se tuttu paikka minulle. Niin ja kävinhän mä sellaisen vanhan kitaristimiehen opissa vähän aikaa Rullalla. Treenattiin Eaglesia, Bostonia, Hurriganesia ja kaikkea tuollaista vanhaa.



- Mutta joo, en mä tiedä minkälainen meininki Heinolassa olisi ollut ilman noita kahta mestaa, Sahaa ja Rullaa. Siellä ne on ne Apulannatkin treenailleet ilmaiseksi. Tuollainen nuorten osallisuuden tukeminen on helvetin tärkeää nuorisotyötä ja kulttuurityötä, korvaamatonta. Samaa osallisuutta nostetaan tapetille nykyäänkin, mutta Heinolassa se oli käynnissä jo tuolloin.

- En mä tiedä oliko ne mestat niin huonossa kondiksessa, eikä mua oikeastaan edes kiinnosta, jos vain jossain muualla jatkuu samanlainen kulttuuritoiminta. Jos teini-ikäisiltä pennuilta aletaan repimään treenikämppävuokria, niin se on saletti, että bändit ehkä hieman porvarillistuu.

Duunariperheen kasvatti ja jalkapallomies 


Taannoin pidit aktiivisesti blogia, jossa aika usein nousi esille vähävaraisten, etenkin työttömien kohtelu nykysuomessa. Ihan jokainen muusikko ei halua olla julkisesti poliittinen. Mistä blogitekstit kumpusivat? 

- Tästä arjen politiikasta ne tulivat. Olihan siellä joitain kepeämpiä hupailujakin seassa, mutta pääasiassa politiikkaa ja tuollaista kotisosiologiaa ne tekstit ovat. Mä olen aina seurannut kiivaasti yhteiskunnan tapahtumia ja luen aktiivisesti kirjallisuutta taloudesta, yhteiskuntapolitiikasta.

- Mä olen duunariperheen kasvatti jonka vanhemmat jäivät työttömiksi asuntolainoineen 90-luvun lamassa. Siitä taustasta kun tulee, niin on suorastaan oksettavaa miten työntekijöistä ja työttömistä nykyään puhutaan. Sieltä nuo tekstit kumpuaa.

- Näin tuntemattomana nimenä sitä voi olla kuinka poliittinen hyvänsä. Yleensä puolen valinta tulee vastaan sitten kun pitää valita, meinaako miellyttää suuria massoja, vai mitä. Toisaalta monia nykyajan hittiräppäreitä pidetään vain kepeinä bilemuusikoina, mutta kyllä ne minusta aika selkeästi edustavat vahvasti oikeistolaista näkemystä.

Biisien tekstimaailma eroaa selvästi näistä blogikirjoituksista. Onko sun mielestä ylipäätään järkeä tuoda musiikin kautta esille niitä asioita, jotka menee päin persettä yhteiskunnassa?

- Kyllä se on täysin mahdollista, kunhan sen tekee tyylillä. Jos tekee yhteiskunnallisen biisin, sen ei tarvitse silti muodoltaan olla välttämättä yhteiskunnallinen. Ei pidä unohtaa sitä musiikillista osuutta ja uhrata sitä tekstin alle. Tekstit on tärkeitä, mutta populaarimusiikissa ne lepää aina musan varassa, ja jos musa on paskaa, niin tekstilläkään ei ole mitään väliä. Kyllä mullakin on yhteiskunnallisia biisejä, mutta en ole varma tunnistaako niitä yhteiskunnallisiksi kukaan muu kuin minä?

- Esimerkiksi joku Pelle Miljoona tulitti aika suoraan yhteiskunnallista asiaa, mutta sama lähestymistapa ei monelle muulle sovi lainkaan. Pitää tietää missä tyylissä seikkailee.

"Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan"


Esikoislevystä on jo jonkin verran aikaa. Mitä sittemmin on tapahtunut ja mitä on odotettavasti lähitulevaisuudessa?

- Levyn jälkeen perustettiin bändi, Kaide Luukkonen & Lupaus. Sillä ollaan keikkailtu tässä verkkaisesti muutama vuosi. Vuosi sitten kesällä alettiin sitten äänittämään uutta materiaalia ihan bändivoimin. Nyt matsku on miksauksessa, sitten masterointi, kannet ja sen sellaiset. Siitä tulee kakkoslevy, joka ei ole enää sooloplatta, vaan bändilevy. En ole hirveästi meuhkannut levynteosta tuolla Lupauksen Facebookissakaan, kun se valmistumisaikataulu on aina vähän auki, niin ei viitsi kuukausitolkulla siirrellä julkkaria. Kirjoittelen sitten kun jotain valmista on plakkarissa.

Puhutaan vielä hieman tärkeistäkin asioista, eli jalkapallosta. Sullahan löytyy pelaajataustaa. Missä jengeissä olet kesyttänyt palloa?

- Mä olen Heinolan HP-47 kasvatteja. Pelasin junnuajat b-junnuihin saakka, ja kun Heinolassa ei useimmiten riittänyt jengiä A-junnuihin, pääsin edustusjoukkueeseen 17-vuotiaana. Kyllä oli nelos- ja kolmosdivarit nuorelle pojalle ehkä vähän liian kovaa menoa, mutta kivahan se oli oppia vähän aikamiesten fysiikkaa ja itseluottamusta.



- Noiden aikojen jälkeen olen pelaillut sitten puulaaki- tai rokkijalkapallohommia. Tällä hetkellä pelaan Dog´s Ball -joukkueessa puistofudiksen kki-sarjaa (kunnossa kaiken ikää -sarja). Välillä olen pelannut matseja myös Vastapallon joukkueessa ja FC Kommunisteissa. Että kyllä fudis edelleen maistuu.

Oletko progressiivinen hyökkäävä pelaaja, linjansa pitävä vasen pakki vai onko vaihtopenkki se mieluisin pelipaikka?

- 1986. Maradona. Argentiina. Siltä pohjalta meikäläisen fudis on lähtenyt liikkeelle. Tosin se todellinen pelipaikka on kyllä lähes aina ollut joko toppariosastolla, tai keskikentällä. Mielessäni olen silti edelleen hurja maalintekijä.

Entä tuo kannatuspuoli: diggailetko jotain puulaakeja joko Suomessa tai ulkomailla? Ilves ja TamU ei tietenkään kelpaa vastaukseksi, koska niiden kannattaminen osoittaa huonoa historiantajua tai tuulipurjementaliteettia...

- Mä seuraan telkkarifudista mielelläni, peleistä riippumatta. Lähinnähän se tosin tarkoittaa tiistain mestareiden liigaa. Sitten käyn frendien kanssa välillä baarissa tsekkaamassa Valioliigan matseja. Innokkaasti myös veikkaan pelejä, mutta voittoprosentti on kieltämättä aika heikko. Olen korkeiden kertoimien hakija, ja kun jalkapallon seuraaminen on tällaista sunnuntaiosastoa, niin ihan ei aina natsaa.

- Varsinaista suosikkijoukkuetta mulla ei ole sen enempää Suomessa kuin ulkomaillakaan, mutta kieltämättä toi rakkaus Argentiinan jalkapalloon ja pelaajiin on edelleen valttia. Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan. Tein itselleni Maradona-paidankin, mutta joku rullasi sen meidän pyykkinarulta!? Veikkaan naapurin Jania joka aina kuivattaa niitä Bayern München -lakanoitaan siellä. Kosto elää!

- Innolla odotan ensi vuoden MM-kisoja. Viime kerralla finaaleissa, ja perinteisesti taas Saksa voitti. Olisiko nyt aika, kun on kolme vuosikymmentä vierähtänyt? Vamos, vamos, Argentina!