Seuraavaan otteluun (FC Espoo - TPV):

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Tammelan Voima ja Tammer-Piano esittää: Kaide Luukkonen Pikku-Tammelan terassilla pe 21.7. klo 17.30

Tammelan Voima on järkännyt hienon sarjan keikkoja viime kausien aikana. Homma on useimmiten painottunut undergroundiin ja punkkiin. Ensi perjantaina on luvassa jotain hiukan toisenlaista. Pikku Tammelan terassille nousee Kaide Luukkonen, jonka musiikki on juurtunut melodisen rock'n'rollin 60-70 -lukulaiseen perusrunkoon. Vertaukset Dave Lindholmiin ja Creamiin ovat perusteltuja. Tämän lisäksi Kaide on ihan aitoja futisjätkiä.



Moi Kaide, mitä sulle kuuluu?

- Nyt aika ärsyttävää. Olen ollut kymmenen päivää yskässä, flunssassa, korvakivussa ja ties missä. Onneksi sentään välillä on ollut sellaisia pirteyden hetkiä että on päässyt kalaan ja jopa saanutkin muutaman pulikan.

Julkaisit 2014 soolodebyytin ’Kaiden levy’. Olet kuitenkin vaikuttanut monissa kokoonpanoissa aiemminkin. Voitko tehdä pikaisen taiteellisen ruumiinavauksen siitä, mistä homma alkoi ja mitkä ovat olleet ne kaikkein merkittävimmät hetket muusikonuralla?

- Juu, jos nyt kasaisi tähän vaikka sellaiset bändit mitkä levyttivät jotain, niin pysytään jossain mitassa. Varjo oli kaiken alku ja juuri. Se oli ensimmäinen bändi joka keikkaili ja levytti musaa. Siinä tuli oltua joku 8-9 vuotta ja se oli samalla vielä kotikylän kundien yhtye. Kaikki oltiin Heinolasta, kaikki oltiin nuoria… byhyy. Mutta joo, Varjolla on kyllä iso merkitys. Siinä oppi tajuamaan jotain bändissä olemisesta. Lisäksi siitä alkoi tämä eri soittimien kanssa kikkailu. Soitin Varjossa bassoa, vaikka kitara olikin ennen sitä aina ollut lapasessa. Jalkapallotermein: mut laitettiin maaliin.

- Varjon lisäksi noita muita levyttäneitä bändejä oli sitten Jann Wilde & Neon Comets, missä soitin urkuja ja lauloin stemmoja. Saturnettes, missä taas soitin bassoa. Volter-yhtyeessä soitin rumpuja ja sitten taas Jani Matti Juhanin Mustissa Käärmeissä urkuja. Sekaan mahtuu kaikennäköisiä muitakin juttuja, mutta josko tuossa jotain suuntaa.

- Kyllä noissa kaikissa kiva on ollut soittaa, ja on samalla oppinut skulaamaan eri instrumentteja, joka sitten omalta osaltaan vaikuttikin siihen, että päätin egoistisesti runtata ensilevyni kokonaan itse.



Oliko sooloprojekti kovasti erilainen bändivetoiseen musiikintekoon verrattuna?

- Oli kyllä, totaalisesti. Mulla oli kasa biisejä aikaväliltä 1998-2013 ja niistä sitten aloin kelailemaan. Joitain biisejä oli soitettu satunnaisilla akustisilla keikoilla jonkinlaisina versioina ja kerran bändinkin kanssa Viikissä, mutta varsinaisesti mulla ei ollut tarkkaa käsitystä kaikkien viisujen sovituksesta. Janin (Jani Matti Juhani) kanssa sitten sitä alettiin tekemään. Jani lupasi äänittää ja miksata, joten ainakin se puoli oli hallussa. Juteltiin etukäteen lähinnä siitä, minkälainen komppi kuhunkin biisiin tulisi, sitten soitin klikin kanssa joko pianon tai kitaran ja jonkinlaisen tukilaulun. Sen päälle sitten rummut ja sitten kaikki loput uusiksi.

- Olihan se kieltämättä outoa yrittää ”jammata” itsensä kanssa. Jani oli myös onneksi tuottajamaisella asenteella piuhojen päässä ja huuteli välillä: ootko ihan varma? Miksi?

- Kyllä se siitä sitten suttaantui. Jälkikäteen ajateltuna soittaisin monet jutut toisella tavalla nyt, mutta johonkin se vekslaaminen oli pakko lopettaa ja hyväksyä levy ikään kuin ajan kuvana. Kiva siitä tuli.

"Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa"


Esikoislevy oli hyvin epätyypillinen 2010-luvun plätty, sillä soundimaailma kumartaa vahvasti 60- ja 70-luvuille. Kappaleessa ’Kaupunkihipit’ laulaja kertoo haluavansa takaisin menneisyyteen. Jotkut kokee nostalgian taantumuksellisena jämähtämisenä, jopa eskapistisena luovuttamisena. Toisille se on voimanlähde, joka auttaa ylittämään ajallisia eroja ja tekee myös nykyajasta hiukan ymmärrettävämpää. Kumpaan leiriin itse kuulut?

- Mä olen suurimman osan elämästäni pitänyt vanhemmasta musasta. Tuolta 60-70-luvuilta löytyy mun suurimmat suosikit ja jos jostain nykymusiikista diggaan, sekin tuppaa yleensä olemaan aika vanhan kuuloista. Ymmärrän että tällaisille jämähtäneille hipeille aina vittuillaan, mutta toisaalta se on aivan sama, diggaan mistä diggaan. Mun ei tarvitse koskaan kaivautua pois tuolta menneisyydestä, ja silti aina löytyy uutta. En mä tietoisesti vastusta kaikkea uutta, mutta näin tämä vain tuntuu menevän.

- Toisaalta jos musiikkini nojaisi väkevästi 80-lukuun, saattaisin olla muodikaskin, sillä se on juuri nyt se hyväksytty vuosikymmen menneisyydestä. Noo, muodit kiertää kehää. Kohta mun leveät lahkeet on jälleen todella kuumaa kamaa Tampereen kaduilla.

Vuosituhannen vaihteessa toiminnut Varjo-yhtye oli musiikillisesti varsin erityyppistä tavaraa kuin oma soolomateriaalisi. Löydätkö edelleen nykymusiikista mielenkiintoisia juttuja vai teetkö enemmänkin löytöretkiä takavuosikymmenille? 

- Kyllä mä vanhaan luotan. Kuten äsken jo mainitsinkin, jos jotain uutta kliffaa tulee, se tapaa olla vanhan kuuloista jos se minulle uppoaa. Tosin eilen kuuntelin juuri Jalava-yhtyettä levyllisen verran. Helvetin hyvä bändi, mutta kyllähän sekin kieltämättä aika entisajoilta kuulostaa. Siinä on upeaa stemmalaulua, mistä pidän erittäin paljon.

- Myös Tuomari Nurmion pari viimeisintä levyä ovat hyviä. Että näin sitä kivasti kuunnellaan ihan tuoretta kamaa! Mutta joo, viimeksi kun kävin festareilla, kävin katsomassa Wigwamia, Piirpauketta ja Absoluuttista nollapistettä. Että siltä pohjaltahan tämä menee.

Heinolassa treenikämpät olivat ilmaisia


Olet Heinolasta kotoisin. Myös allekirjoittanut asusti Heinolassa pari vuotta 2010-luvun alussa. Mieleen jäi kaupunki- t-paita, jota korosti teksti ’Heinola-Tyly kaupunki’. Kuulemma asukkaat itse olivat äänestäneet juuri tämän kuntansa iskulauseeksi. Millainen paikka Heinola oli kasvaa herkkäsieluiseksi muusikoksi?

- Heinola oli tosi kiva paikka olla lapsi, ja vielä nuorikin. Kaikkialle pääsi fillarilla, sai pelata fudista ja leikkiä Legoilla niin kuin pitääkin. 80-90-lukujen taitteessa Lahti-Heinola-akselilta tuli paljon uusia bändejä, uutta punkkia ja kaikkea jännää. Lyseon koululla oli bändi-iltoja missä käytiin harjoittelemassa kiljun juomista ja rockin kuuntelua, samaan aikaan olin itsekin alkanut näperrellä kitaralla Metallican One-biisin alkua, kuten tapana oli. Noissa kinkereissä lyskalla tai Lahden 8-salilla näki aika toisenlaista porukkaa kuin ehkä Heinolan normaalissa katukuvassa. Silloin oli mun mielestä aivan mieletön tekemisen ja sähläämisen meininki, mikä tarttui kyllä helposti. Teini-iässä muutenkin musa kuulostaa joskus jopa liian hyvälle ja sen parissa oli kiva käydä loputtomia knoppitietokisoja Iggy and the Stoogesista tai Velvet Undergroundista, bändeistä joista ”kukaan ei ollut kuullut”. Se oli kivaa aikaa.

- Mutta tosiaan kun menin lukion käymään, niin siihen se Heinola sitten tyssäsi. Piti lähteä opiskelemaan muualle. Lisäksi täysi-ikäisyyden myötä oli tullut törmättyä jo siihenkin pikkukaupungin todellisuuteen, mikä meikkaavaa rokkipoikaa välillä vastaan tulee, kun kaikki kylän ihmiset pakkautuvat samaan yökerhoon. Toki kyllä sitä samaa huutelua sai osakseen isommissakin kaupungeissa, mutta isommissa mestoissa on helpompi valita paikat missä pyörii.

- Kyllä Heinola kuitenkin oli kiva paikka. Esim. treenikämpät missä jengi soitteli, olivat ilmaisia, nuorisotoimen kustantamia. Koettakaapa heittää samanlainen perustarve kehiin jossain isommassa kaupungissa? Siksipä siellä tuntui olevan aika paljon bändejä. Varmasti vaikutti tuo treenishomma siihen, että siellä oli hyvä meno musan suhteen.

Entä Rullan soittotilat? Heinolalaislähtöinen vaimo käski kysyä, että mitä Rulla sulle merkkas ja mieltä olit näiden bänditilojen purkamisesta?

- Rullan bänditilat olivat mulle paljon vieraammat kuin toisen treenikeskittymän, Sahan. Joskus pyörin Rullalla tuttujen kanssa ja joitain soittotreenejä satunnaisesti siellä tuli heitettyä, mutta esim. Varjo treenasi Sahalla, joten se oli se tuttu paikka minulle. Niin ja kävinhän mä sellaisen vanhan kitaristimiehen opissa vähän aikaa Rullalla. Treenattiin Eaglesia, Bostonia, Hurriganesia ja kaikkea tuollaista vanhaa.



- Mutta joo, en mä tiedä minkälainen meininki Heinolassa olisi ollut ilman noita kahta mestaa, Sahaa ja Rullaa. Siellä ne on ne Apulannatkin treenailleet ilmaiseksi. Tuollainen nuorten osallisuuden tukeminen on helvetin tärkeää nuorisotyötä ja kulttuurityötä, korvaamatonta. Samaa osallisuutta nostetaan tapetille nykyäänkin, mutta Heinolassa se oli käynnissä jo tuolloin.

- En mä tiedä oliko ne mestat niin huonossa kondiksessa, eikä mua oikeastaan edes kiinnosta, jos vain jossain muualla jatkuu samanlainen kulttuuritoiminta. Jos teini-ikäisiltä pennuilta aletaan repimään treenikämppävuokria, niin se on saletti, että bändit ehkä hieman porvarillistuu.

Duunariperheen kasvatti ja jalkapallomies 


Taannoin pidit aktiivisesti blogia, jossa aika usein nousi esille vähävaraisten, etenkin työttömien kohtelu nykysuomessa. Ihan jokainen muusikko ei halua olla julkisesti poliittinen. Mistä blogitekstit kumpusivat? 

- Tästä arjen politiikasta ne tulivat. Olihan siellä joitain kepeämpiä hupailujakin seassa, mutta pääasiassa politiikkaa ja tuollaista kotisosiologiaa ne tekstit ovat. Mä olen aina seurannut kiivaasti yhteiskunnan tapahtumia ja luen aktiivisesti kirjallisuutta taloudesta, yhteiskuntapolitiikasta.

- Mä olen duunariperheen kasvatti jonka vanhemmat jäivät työttömiksi asuntolainoineen 90-luvun lamassa. Siitä taustasta kun tulee, niin on suorastaan oksettavaa miten työntekijöistä ja työttömistä nykyään puhutaan. Sieltä nuo tekstit kumpuaa.

- Näin tuntemattomana nimenä sitä voi olla kuinka poliittinen hyvänsä. Yleensä puolen valinta tulee vastaan sitten kun pitää valita, meinaako miellyttää suuria massoja, vai mitä. Toisaalta monia nykyajan hittiräppäreitä pidetään vain kepeinä bilemuusikoina, mutta kyllä ne minusta aika selkeästi edustavat vahvasti oikeistolaista näkemystä.

Biisien tekstimaailma eroaa selvästi näistä blogikirjoituksista. Onko sun mielestä ylipäätään järkeä tuoda musiikin kautta esille niitä asioita, jotka menee päin persettä yhteiskunnassa?

- Kyllä se on täysin mahdollista, kunhan sen tekee tyylillä. Jos tekee yhteiskunnallisen biisin, sen ei tarvitse silti muodoltaan olla välttämättä yhteiskunnallinen. Ei pidä unohtaa sitä musiikillista osuutta ja uhrata sitä tekstin alle. Tekstit on tärkeitä, mutta populaarimusiikissa ne lepää aina musan varassa, ja jos musa on paskaa, niin tekstilläkään ei ole mitään väliä. Kyllä mullakin on yhteiskunnallisia biisejä, mutta en ole varma tunnistaako niitä yhteiskunnallisiksi kukaan muu kuin minä?

- Esimerkiksi joku Pelle Miljoona tulitti aika suoraan yhteiskunnallista asiaa, mutta sama lähestymistapa ei monelle muulle sovi lainkaan. Pitää tietää missä tyylissä seikkailee.

"Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan"


Esikoislevystä on jo jonkin verran aikaa. Mitä sittemmin on tapahtunut ja mitä on odotettavasti lähitulevaisuudessa?

- Levyn jälkeen perustettiin bändi, Kaide Luukkonen & Lupaus. Sillä ollaan keikkailtu tässä verkkaisesti muutama vuosi. Vuosi sitten kesällä alettiin sitten äänittämään uutta materiaalia ihan bändivoimin. Nyt matsku on miksauksessa, sitten masterointi, kannet ja sen sellaiset. Siitä tulee kakkoslevy, joka ei ole enää sooloplatta, vaan bändilevy. En ole hirveästi meuhkannut levynteosta tuolla Lupauksen Facebookissakaan, kun se valmistumisaikataulu on aina vähän auki, niin ei viitsi kuukausitolkulla siirrellä julkkaria. Kirjoittelen sitten kun jotain valmista on plakkarissa.

Puhutaan vielä hieman tärkeistäkin asioista, eli jalkapallosta. Sullahan löytyy pelaajataustaa. Missä jengeissä olet kesyttänyt palloa?

- Mä olen Heinolan HP-47 kasvatteja. Pelasin junnuajat b-junnuihin saakka, ja kun Heinolassa ei useimmiten riittänyt jengiä A-junnuihin, pääsin edustusjoukkueeseen 17-vuotiaana. Kyllä oli nelos- ja kolmosdivarit nuorelle pojalle ehkä vähän liian kovaa menoa, mutta kivahan se oli oppia vähän aikamiesten fysiikkaa ja itseluottamusta.



- Noiden aikojen jälkeen olen pelaillut sitten puulaaki- tai rokkijalkapallohommia. Tällä hetkellä pelaan Dog´s Ball -joukkueessa puistofudiksen kki-sarjaa (kunnossa kaiken ikää -sarja). Välillä olen pelannut matseja myös Vastapallon joukkueessa ja FC Kommunisteissa. Että kyllä fudis edelleen maistuu.

Oletko progressiivinen hyökkäävä pelaaja, linjansa pitävä vasen pakki vai onko vaihtopenkki se mieluisin pelipaikka?

- 1986. Maradona. Argentiina. Siltä pohjalta meikäläisen fudis on lähtenyt liikkeelle. Tosin se todellinen pelipaikka on kyllä lähes aina ollut joko toppariosastolla, tai keskikentällä. Mielessäni olen silti edelleen hurja maalintekijä.

Entä tuo kannatuspuoli: diggailetko jotain puulaakeja joko Suomessa tai ulkomailla? Ilves ja TamU ei tietenkään kelpaa vastaukseksi, koska niiden kannattaminen osoittaa huonoa historiantajua tai tuulipurjementaliteettia...

- Mä seuraan telkkarifudista mielelläni, peleistä riippumatta. Lähinnähän se tosin tarkoittaa tiistain mestareiden liigaa. Sitten käyn frendien kanssa välillä baarissa tsekkaamassa Valioliigan matseja. Innokkaasti myös veikkaan pelejä, mutta voittoprosentti on kieltämättä aika heikko. Olen korkeiden kertoimien hakija, ja kun jalkapallon seuraaminen on tällaista sunnuntaiosastoa, niin ihan ei aina natsaa.

- Varsinaista suosikkijoukkuetta mulla ei ole sen enempää Suomessa kuin ulkomaillakaan, mutta kieltämättä toi rakkaus Argentiinan jalkapalloon ja pelaajiin on edelleen valttia. Lapsuuden sankarit ei kuole koskaan. Tein itselleni Maradona-paidankin, mutta joku rullasi sen meidän pyykkinarulta!? Veikkaan naapurin Jania joka aina kuivattaa niitä Bayern München -lakanoitaan siellä. Kosto elää!

- Innolla odotan ensi vuoden MM-kisoja. Viime kerralla finaaleissa, ja perinteisesti taas Saksa voitti. Olisiko nyt aika, kun on kolme vuosikymmentä vierähtänyt? Vamos, vamos, Argentina!



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti