Seuraavaan peliin: (MuSa - TPV):

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Jalkapallo ei ole taidetta osa 2


Jalkapallo ei ole taidetta -vuodatuksen jälkimmäinen kappale.

Onko jalkapallollamme historiaa?


Kotimaisen jalkapallon historiaa vaivaudutaan harvoin sen suuremmin miettimään. Tiettyjä asioita muistetaan kyllä nostaa esille. Kuten se, että on muka pesäpallon vika että suomalainen futis ei ole yhteisöllisesti samassa asemassa kuin ns. jalkapallomaissa. On totta, että Tahko Pihkalan toimesta pesäpallo valikoitui suojeluskuntien ja Suomen armeijan lajiksi. Mutta selittääkö se muka oikeasti sen, miksi futis ei ole meillä ”peoples game”, kansan laji? 

Sitä paitsi: aika harvassa ovat ne maat, joissa armeija on mahtikäskyllään juurruttanut intohimon jalkapalloon. Moni sotilasjuntta on käyttänyt futista räikeästi hyväkseen, mutta rakkauden lähettilääksi ei armeijoista tässäkään tapauksessa ole.

Suomessa on ylipäätään vain vähän yrityksiä ymmärtää jalkapallon kulttuurihistoriaa. Mutta näkökyvyttömyys rienaa myös suhdetta nykyaikaan. Jääkiekko koetaan isoveljeksi, joka vie iskän auton ja naapurin tytön. Ja voihan se ollakin niin. Mutta miksi jäädä itkemään tätä?

Suuri taide on usein kummunnut henkilökohtaisesta kärsimyksestä ja on kokonaisia taiteenlajeja, joiden keskiössä on varmuus menettämisestä ja onnettomista lopuista. Ei se saa silti estää toimintaa. Häpeästä, kateudesta ja kärsimyksestä pitää imeä voimaa. Katsokaa etelä-amerikkalaisia jalkapallokulttuureita: niiden kasvot ovat täynnä iloa, jota silmäkulmasta valuvat kyyneleet ruokkivat.

Ehkä meidänkin pitäisi katsoa ensin omaan kärsimykseemme ja oppia elämään se hyväksyen. Miksi niin harvoin uskallamme tarkastella lajia sellaisena kuin se on? Miksi on niin paljon helpompaa katsoa oman kentän ulkopuolelle ja nostaa syyttävä sormi.

Kohti suurempaa epävarmuutta


Niin kauan, kuin me jalkapalloihmiset emme kysy vaikeimpia kysymyksiä itseltämme, on laji kotimaassamme tuomittu keskenkasvuisuuteen. Pelkkä intohimo ja ylpeys ei vielä riitä, vaan on oltava myös analyysia, jopa itseinhoa. On huudettava äänensä rikki korvessa, oman porukan kesken, ja kärsittävä kunnon nälkätaiteilijan lailla.

Jalkapallo ei voi koskaan olla taidetta. Mutta tullakseen aidosti suvereeniksi lajiksi, on jalkapallon siedettävä sitä, mikä taiteessa on itsestään selvää: epävarmuutta. On luotava yhteisö, joka ei seiso yhdessä rintamassa, vaan saa vahvuutensa moninaisuudesta. Yhteisö, jossa kaikki ymmärtävät toimintaympäristön realiteetit ja etsivät siihen luovia ratkaisuja. Meidän on opittava tajuamaan suomalaista jalkapalloa paremmin, jotta uskallamme olla entistä epävarmempia, jotta uskallamme olla enemmän erilaisia.

En tarkoita tällä tilannetta, jossa jokainen pelaa omaan maaliin enkä etenkään sitä, että jokainen näkemys olisi yhtä arvokas. Mutta kokonaisuuden kannalta on hyväksi, että ”vääriä” näkemyksiä on runsaasti. Ne pakottavat ajattelemaan ja uusiutumaan.

Älä rakenna, pura


Suomalaisen kirjallisuuden perusta on realismissa. Realismin kaapu on pitkä ja toisinaan mielikuvitukseton. Silti realismi tarjoaa lähtökohdan, jonka avulla oma toimintaympäristö tunnetaan. Perinteitä arvostetaan ja ennen kaikkea kotimaisesta kirjallisuudesta ollaan ylpeitä. Päätaloille ja kumppaneille hymähdellään joskus ironisesti, mutta realismin rukiista reikäleipää nakerretaan hyvällä tahdolla.

Olennaista on ymmärtää, että siihen ei ole koskaan jääty kiinni. Realistinen traditio on olemassa, mutta sitä haastetaan jatkuvasti. Valmiiksi annettuun ei tyydytä. Kirjoitetaan vaikka itsetarkoituksellisen käsittämätöntä lyriikkaa ihan vain osoituksena siitä, että on tärkeää nähdä toisin, tehdä toisin.

Suomalaisessa futiksessa puhutaan jatkuvasti lajikulttuurin rakentamisesta. Minusta pitäisi olla uskallusta myös purkaa sitä. Rikkoa palasiksi ja miettiä, mitä todella tahdotaan. Keskustella avoimesti ja vailla ennalta asetettua agendaa.

Annan yhden vertauksen: miksi koemme niin kovin olennaiseksi, että jalkapallomaajoukkue selviytyisi arvokisoihin? Opimme lajista mitään sen avulla? Nouseeko pelaamisemme taso laajasti tämän jälkeen?

Käännetään tarkastelukulma kirjallisuuteen: en ole koskaan kuullut, että maamme kirjallisen kulttuurin kannalta olisi jotenkin välttämätöntä, että jokin kirjailijoistamme saavuttaisi Nobel-ehdokkuuden. Tai että mahdollisen Nobel-palkinnon jälkeen suomalainen kirjallisuus kokonaisuudessaan ottaisi askeleen eteenpäin.

Esittämäni väitteet jalkapallon ja taiteen suhteista ovat täysin yhteismitattomia ja tarkoitushakuisia. Mutta ainakin ne ovat aidon epävarmuuden synnyttämiä, eriskummallisia ajatuksia. Minä puran, jotta pätevämmät pääsevät rakentamaan.




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti