Kauden avausmatsiin enää hetki

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Paarlahti - Kölvipojasta punaisen puolesta


En muista, koska se lopullisesti tapahtui. 1970-luvun Tampere Southern Comfortissa (lue: Koikkari perämetsineen) pojat pelasivat - sulan maan aikaan jalkapalloa ja talvella jääkiekkoa, jota tosin sitäkin pelattiin yleensä pallolla. Jokin naksahdus minussa tapahtui vuoden 1974 jalkapallon MM-kisojen aikaan. Kysymys oli pelin lopullisesta lumosta. Aiheutin lähipiirissä pahennusta olemalla loppuottelussa Länsi-Saksan puolella. Olisihan minun Korkkarit lukeneena pitänyt tietää ja saksalaisethan olivat tylsiä koneita.

Elettiin seuraavaa vuotta, kun kulkeuduin kaverien kanssa Koivistonkylän kentälle ja TPV:n kaupunginosajoukkue Jupiterin harjoituksiin. Porukkaa valmensi Eero Lindholm. Laji sopi minulle paremmin kuin jääkiekko, koska olin koko lailla huono luistelemaan. Luultavasti kysymys oli myös toksisen maskuliinisuuden ryydittämästä katu-uskottavuudesta: urheileminen oli paljon miehekkäämpää kuin vaikkapa pianonsoitto, jota tahkosin opikseni vanhempieni pakottamana. Muutama kesä kului jalkapallon parissa. Toki minulle selvisi aika nopeasti, ettei minusta koskaan tulisi oikeasti hyvää, mutta saihan sitä haaveilla. Parhaimmillaan joukkueessa oli mukana muutamaa vaille koko meidän luokan poikapoppoo. Kivaa oli, vaikka päädyin jossain kohdin maalivahdiksi. Muistaakseni se tapahtui eräässä Viinikan kentällä pelatussa vierasottelussa, jossa meillä oli vähän hatara jengi koossa. Maalissa sitten pelasin vaatimattoman urani loppuun. Sikäli tontti oli epäkiitollinen, että keskenkasvuiset pojat eivät välttämättä ole tappion hetkellä pohjattoman solidaarisia ja vika löytyy vähällä vaivalla maalivahdista.

Elokuussa 2014 kirjoitin Paarlahden leveydeltä –blogissa nuoruusaikoja muistellen: ”Arvostan urheiluseuroista TPV:n erityisen korkealle. Näin siksi, että se tekee arvokasta nuorisotyötä. Se on myös seura, jossa itse olin poikassena 1970-luvulla mukana. Pelata saimme myös me, jotka emme olleet ryhmän parhaimmistoa. Kaupunginosajoukkueiden otteluissa pääsi kentälle, jos viitsi käydä harjoituksissa. Jonkun vaihtomiehen viheliäisenä osana oli sitten paimentaa Lindholmin Eeron welsh corgia. Tunnetuin TPV:n junioreissa palloillut pelimies taitaa olla Raimo Helminen – leipälaji vain oli sittemmin toinen.”

Seuraan edelleen myös jääkiekkoa ja kannatan Tampereen Kooveeta, mutta jalkapallo on jo kohta 50 vuotta ollut minulle se ykköslaji. Kuningas. Eikä minun ole tarvinnut noina vuosina miettiä suosikkijoukkuettani. Olen ollut kölvipojasta punaisen puolella. Ja kevään 2020 korona-aikana tein comebackin 1970-luvulle. Vuonna 1975 sain Koikkarin kentän laidalla kouraani TPV:n jäsenkortin. Tänä vuonna liityin uudelleen seuran jäseneksi.

Vuodet veivät maailmalle

Lähdin syksyllä 1982 Tampereelta opiskelemaan Helsingin yliopiston teologiseen ja pari vuotta myöhemmin valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Elämä kuljetti ja jalkapallokin jäi aikaisempaa pienemmälle osalle. Toki seurasin arvoturnaukset tarkasti ja jotakin tarttui muistin filmille. Mieleen on jäänyt muun muassa kesältä 1982, kun olin isäni Jouni Paarlahden ja yhden kaverini kanssa Porin jazzeissa ja osallistuimme päivän pääaktin jälkeen vielä Porin taidemuseolla Jukka Tolosen ja Coste Apetrean konserttiin, joka oli huikea. Kun palailimme sieltä autollemme, pari poikaa oli pelailemassa kadulla ja pallo kierähti sopivalle hollille. Isäni oli musiikillisessa euforiassa ja ehkä innoittunut myös siitä, kun oli sattunut seuraamaan Barcelonan jalkapallon MM-kisojen Italialle voittoisan loppuottelun televisiosta roomalaisessa hotellissa ja kaupunki ympärillä oli mylvinyt oman joukkueen puolesta – isä kertoi elämyksen olleen melkoinen. Niinpä taattoni pallon nähdessään lähtikin juoksuun, karjaisi ”Paolo Rossi!” ja rässäsi kuulan huimaan menoon. Ei se tainnut onneksi osua kenenkään autoon, mutta pojat katsoivat ihmeissään, että mikä äijälle tuli…yksi jalkapallomuisto tämäkin!

Päädyin valmistumiseni jälkeen papiksi muutamiin seurakuntiin. Työajat olivat levottomia eli illat ja viikonloput menivät tuon tuosta hommissa. Kun tulin myös asettuneeksi parisuhteeseen, joka tuotti 1990-luvulle tultaessa kolme lasta, paikan päälle otteluihin meneminen oli keskimäärin toivottoman tingin takana. Asiaaan vaikutti myös se, että että en asunut Tampereella. Näin ollen TPV:n huippuajatkin jouduin seuraamaan vähän sivusta ja kirjaimellisesti lehden sivuilta. Televisiosta seurasin tietysti kaiken mahdollisen jalkapallon. Kesältä 1996 on taltioitunut perheen annaaleihin lausahdus, jota siteeraan silloin tällöin pilke silmäkulmassa edelleen. Kaikessa kärsivällinen puolisoni työlääntyi EM-kisojen aikaan siihen, että yritin räätälöidä monenlaisten asioiden aikatauluja kisalähetysten mukaan. Siinä tunnelmassa hän tuli puuskahtaneeksi, että ”tehdäänkö täällä kaikki tuon pyhän jalkapallon ehdoilla!” Vastasin, että ei kaikkea. Kyseinen kerta taitaa olla viimeisin, kun jalkapallosta on tullut minun ja puolisoni kesken kärhämää. Aika tasaisesti on mennyt.


Syksy 2018: ”Vaikka huutakaa Närpiö nurin!”

Syksy 2018 toi kohdallani jalkapalloon ja Punakoneen fanittamiseen uusia sävyjä. Heinäkuussa 2019 ilmestyneessa kirjassani Vanha 55 on luku ”Tampere on punainen”, jossa kirjoitan tästä: ”15.9.2018 minun on tarkoitus mennä Tammelan pallokentälle katsomaan TPV:n ja Närpes Kraftin välistä miesten kakkosen jalkapallo-ottelua. Lähdenkin piknikille Teiskontien varteen ja sieltä edelleen kuntoilemaan Tuonenlehvän Kalastajasaarento kakkoseen.”
Olin tuona lauantaina työtehtävissä Vatialan hautausmaan kappelilla ja matkani jatkui sieltä yliopistosairaalan ensiapuun. Siellä todettiin, että päässäni oli ”syvä aivojen sisäinen verenvuoto” – omien epikriisien lukeminen jälkeenpäin on vavahduttavaa. Soitin kaverille, että ystäväni eivät turhaan odottelisi minua Kalevan kirkon vieressä olevalla parkkipaikalla, missä olimme sopineet tapaavamme. ”Vaikka huutakaa Närpiö nurin, nyt mennään nousukarsintaan”, totesin. Kai he huusivat.

Ja mentiinhän me nousukarsintaan. Jatkan kirjassani: 13.10.2018 olen kuitenkin Tammelassa. Olen kotiutunut kaksi päivää aikaisemmin kuntoutusjaksolta. Ystävien pienellä avulla olen nyt hilannut ahterini tuttuun katsomoon. Miten olisin voinut pysyä poissa? Yksinkertaisesti siten, että olisin ollut fyysisesti kykenemätön tulemaan paikalle. Eihän ihminen ole omissa hautajaisissaankaan läsnä kuin korkeintaan ajatuksissa. Ei ole mikään temppu pysyä poissa jostakin. Moniaallakin voi helposti häikäistä poissaolollaan. Mutta nyt pelataan noususta. Vastassa on MYPA Myllykoskelta. Kentällä on sekaisin punaista ja vihreää, toisin päin kuin viikkoa aikaisemmin Myllykoskella pelatussa ottelussa. Tuolloin meinasin epähuomiossa kannustaa ensimmäiset minuutit väärää joukkuetta, kun asetuin kotona ruudun ääreen. Nyt värit asettuvat oikein: Tampere on punainen.”

13.10.2018 oli monella tavalla merkittävä päivä. Nousukarsinnan ensimmäisen osan olin seurannut vielä viikonloppulomalla kuntoutuslaitoksesta, nyt neljän viikon jakso siellä oli takana. Mikä tärkeintä olin hengissä, tolkuissani – kävelin ja puhuin. Mutta elämä huusi hyviä asioita. ”Jos se ei muuten onnistu, mä vien sut sinne”, vaimoni oli todennut, kun mietin, että miten varmuudella pääsen Tammelaan. Kotoa Mäntästä matkaa tulee 90 kilometriä ja olin aivotällin jäljiltä sekä kyvytön että luvaton ajamaan autoa. Rakkaus pukeutuu usein arkisiin muotoihin, nyt noihin sanoihin: ” ”Jos se ei muuten onnistu, mä vien sut sinne.” Kuskinani Tammelaan oli sittemmin Tammelan Voiman vahva mies Eero ”Tappion takuumies” Pirttijärvi.

Ja niin ilma sakeni: ”Numerot 90.00 kiertyvät tulostaulun kelloon. Alkaa lisäaika, se usein piinaavin osa kapinaa.” Jatkan kirjassani edelleen: ” Kyllä Tampere on tänään punainen.”

Noiden hetkien muisteleminen puristaa vieläkin hyvällä tavalla: ”Hetki, jolloin loppuvihellys tulee, on tähän kuvaamaton. Ne mielenliikkeet ovat järjen tuolla puolen. Kysymys on enemmästä kuin jalkapallosta – kaikkein vähiten potkupallosta. Elämä on tätä, tunteitten todeksi elämistä ja tärkeinä pitämistään asioista nauttimista. Monesti myös suremista, mutta ei tänään. Jos haluat nähdä Taikahuilun, mene oopperaan. Minä menen Tammelaan. Omalla kohdallani TPV merkitsee myös paljon muuta kuin nämä pallokarkelot. Kysymys on tamperelaisesta lapsuudestani ja siitä, mitä se on minuun jättänyt. Siitä alkaen, kun Eero Lindholm 1970-luvun puolivälissä yritti Koikkarin kentällä opettaa minua pelaamaan – ja vaihtomiehen osa oli usein joutua paimentamaan Eeron welsh corgia. TPV nousee!”

Summaan kirjassani tuon päivän merkitystä ja laajemminkin elämääni syksyä: ”13.10.2018 mietin Tammelan stadionilla elämää. Miten se koostuu hetkistä. Asiat tapahtuvat toisistaan riippumatta ja keskustelematta keskenään marssijärjestyksestä. Ja kuva kaikesta on monenkirjava. Olen käynyt tänä syksynä yhdessä elämäni syvimmistä monttukohdissa ja tulen kuulostelemaan sen pohjaraapaisun luomaa tremoloa vielä pitkään. Tänä samana syksynä olen ollut juhlassa, jossa poikani valmistui diplomi-insinööriksi, päässyt mukaan nyt käsillä olevaan urheilujuhlaan. Saanut palata nukkumaan omaan vuoteeseeni vaimoni viereen. Ja niin edelleen. Vielä ennen vuoden vaihdetta tulee syntymään ihminen, jolle olen kunniakkaasti paappa. Ja kaikki tämä on osa sitä pakettia, jota kutsun elämäkseni.”

Tammelan Voima

Liityin Tammelan Voiman jäseneksi heti, kun yhdistys rekisteröitiin. Olen luonteeltani jonkinlainen sosiaalinen introvertti, mikä tarkoittaa sitä, että pärjään ihmisten kanssa hyvin, mutta huomaan usein kuljeskelevani jossain porukan reunamilla. Tammelassakin istuskelen yleensä parin kaverin kanssa pääkatsomon puolella, kun he tykkäävät olla siellä. Silti minule on ehdottoman tärkeää olla mukana Tammelan Voiman porukassa. TPV:n ja jalkapallon puolesta – ja samalla ihmisten välisen suvaitsevaisuuden puolesta ja epäoikeudenmukaisuutta ja esimerkiksi kaikkinaista rasismia vastaan. Yleviä sanoja, mutta elämä tarvitsee myös niitä.

Pari tuokiokuvaa tästä jalkapalloyhteisöllisyydestä on tallentunut kirjaani:
16.3.2019 olen Tammelan Voiman porukassa Pirkkahallissa. Istun rumpalin vieressä. Ymmärrämme toisiamme, vaikka meillä ei juuri ole yhteistä kieltä. Tai kyllä on – jalkapallo on maailmanlaaja ilmiö. Ja punainen yhdistää. Kentällä tapahtuu Suomen cupin ottelu TPV:n ja IFK Mariehamnin kesken. Siinä käy niin kuin käy, mutta Tampere on siitä huolimatta punainen.”

Koskissakin käytiin: ” On lauantai 27.4.2019. Ykkösen avauskierroksen ottelu FC Haka-TPV pelataan Valkeakosken Tehtaan kentällä. Meitä saapuu sinne bussilastillinen vaarallisia vieraskannattajia!
Stadionilla meille on varattu Suomen Palloliiton ohjeiden mukaisesti muusta väestä eristetty katsomonosa. Meitä vastaan saapuu bussille kymmenkunta järjestyksenvalvojaa. Seuraa turvatarkastus. Haitarimme on leveä – hanuria meillä ei kylläkään ole, torvi ja rumpuja kyllä – ulottuen lapsesta vaariin. Yksi meistä tarvitsee kävelynsä tueksi keppiä ja se on nyt mahdollisena kansannousun aloitusvälineenä tarkan syynin kohteena. Meille varatulta alueelta saa ostaa makkaraa ja kaljaa, mutta kahvia ei.
Tammelan Voiman porukka ei riehu eikä rettelöi. Suomen Palloliiton sääntöjä on näillä kinkereillä tietysti noudatettava ja turvallisuusasiat on hyvä olla kunnossa. Silti jotenkin harmittaa, että vieraskannattaja on lähtökohtaisesti huligaani ja liki jonkin sortin rikollinen. Meidän pilttuussamme on koko ottelun ajan muutama järjestyksenvalvoja silmäilemässä tilannetta. Muualla katsomossa helvettiä olisi saanut mitä ilmeisimmin nostatella aika lailla rauhassa. Mutta ilma on aurinkoinen, tunnelma hyvä ja kannustus vahvaa. Vain ottelun lopputulos jättää toivomisen varaa. Nämä ovat niitä elämän hetkiä.
Mutta pesuja kestävä paltsaristi luottaa, että seuraavalla kierroksella tulee voitto. Siihen, että Tampere on punainen. ”


Edellä Eero Pirttijärvelle murjaisemani liikanimi ”Tappion takuumies” tulkoon tässä selitetyksi. Se syntyi paikoin pahanlaisesti painajaiselle kärynneen kauden 2019 mittaan. Eerolle nimittäin sattui pitkään jokin este aina niin, että sen kerran kuin TPV voitti, hän ei päässyt stadionille. Totesimme miesporukassa, että äijällä taitaa elää pahan merkin alla…kerran puhuin, kun tiedettiin Eeron lähtevän illaksi otteluun, että pitäisiköhän katsella sopivaa perunaa Skodan pakoputkeen…tuona iltana TPV muuten voitti!


Jalkapallon on tärkeä juttu

Olen ollut viimeiset 16 vuotta sairaalapappina Tampereella. Syksyn 2018 jälkeen minua kursittiin kokoon reilut yhdeksän kuukautta, mutta heinäkuusta 2019 lähtien olen ollut takaisin bisneksessä toimipisteenäni Tays Hatanpää.
Minun on vaikeaa ja tässä tarpeetonta kuvata työtäni kovin tarkasti. Se koostuu totta kai osin perinteisistä papin tehtävistä ja sairauden ja kuoleman keskellä kahlaamistahan se paljolti on. Mutta sairaalassa on myös paljon iloa toipumisesta ja eletystä elämästä. Siitä, että vaikka nyt olen vanha, sairas tai niitä molempia, niin muutakin kuin tahkoa on tullut kierrettyä ja elämä on maistunut elämältä.
Työni periaatteita on, että keskustelen siitä, mistä toinen ihminen haluaa puhua. Minun asiani ei ole myöskään pyrkiä vaikuttamaan hänen ajatuksiinsa, vaan ennemminkin auttaa häntä löytämään omansa. Paljon puhun ihmisten kanssa aivan muista kuin päällepäin hengellisistä asioista.

Elämän faktoja on, että ihminen puhuu harvoin mistään sattumalta. Me puhumme meille tärkeistä asioista. Kuten jalkapallosta. En voi tietenkään avata työssä käymieni keskustelujen sisältöä yksityiskohtaisemmin, mutta yleisesti voin todeta, että vuosien mittaan olen puhunut lukemattomat kerrat jonkun kanssa myös jalkapallosta. Joskus on muisteltu molempien näkemiä otteluita ja mieleen jääneitä tapahtumia. Elämän hyviä hetkiä. Luulen, että kysymys on myös siitä, että me kaipaamme heimoa – seuraamme ihmisiä, joille ei tarvitse selittää, miksi jokin asia on hienoa. Jotka eivät puhu polvihousuissa potkupalloa pelaavista miehistä tai jostakin muusta puolivillaisesta.

Pitkäniemen sairaalan potilas kysyi joskus entiseltä esi-ihmiseltäni, että ”uskooko pastori, että elämässä tapahtuu hyviäkin asioita?” Uskotaan siihen. Tulee aika, jolloin ollaan taas kannustamassa Punakonetta voittoon. Ja kun se tulee, nautitaan siitä reilulla mitalla. Ja mennään takaisin Ykköseen.

Teemu Paarlahti

syntynyt 1963 janakkalassa, mutta viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Tampereen eteläliepeillä Korkinmäessä ynnä Koikkarin ja Nekalan kulmilla
pääsi ylioppilaaksi 1982 Tampereen Normaalikoulusta, jonka jälkeen häipyi maailmalle
asuu nykyisin Mäntässä
sairaalapastorina Tampereella vuodesta 2004, toimipaikka Tays Hatanpää
julkaissut muun muassa noin kahdeksan runokokoelmaa, yhden novellikokoelman ja teoksen Vanha 55 – Ensimmäinen, toinen ja kolmas matka, josta tämän jutun sitaatit ovat.
blogi Paarlahden leveydeltä osoitteessa paarlahti.blogspot.com

Teksti: Teemu Paarlahti
Kuvat ja idea: Reijo Juutinen





3 kommenttia :

  1. Hyvä juttu. Norssin poikia! Nuorisotyön "kaikki pelaa" valmentajia pitää ylistää. Muuten suurimmat häviäjät ovat voittajiksi piiskatut.

    VastaaPoista
  2. Hieno tarina!
    Suosittelen tämän ohella myös www.jippo.fi tarinaa siitä mitä jalkapalloseura merkitsee.
    Potkupalloksi tätä nimittää vain tollo jonka sanastossa rock'n roll on rämpytystä.

    VastaaPoista
  3. Sama työpaikka yhdistää ja näköjään myös TPV👍Hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista