Tammelan Voima esittää: VILLE PIRINEN la 10.9. klo 15.00 Pikku-Tammelan terassilla

"KYLLÄ TÄÄ LUTVIINTUU"

Kauden pelillinen huipennus on vielä edessä, mutta jo tänä lauantaina saadaan päätökseen kotipelien keikkatarjonta. Laatua riittää loppuun saakka, kun paikalle saapuu tamperelainen kuvataiteilija ja muusikko Ville Pirinen. Hän oli vieraanamme myös viime kesänä, ja kuten haastattelusta ilmenee, taannoinen keikka oli kirvoittanut miehen tekemään urheiluaiheisen kappaleen. Se ei tuolloin mahtunut ohjelmistoon, mutta toivottavasti saamme kuulla sen tällä kertaa.

Miten ja miksi sinusta tuli tuollainen letkeä taideheppu? Osaatko määrittää suuntaa-antavat hetket ja tärkeät tapaukset nuoruudessasi?

- Teininä löytyneet Robert Crumbin ja Gilbert Sheltonin sarjakuvat, ja sitten niiden kautta Jukka Tilsat, Joakim Piriset ynnä muut. Vähän myöhemmin löytyneet Misfitsit, HC-punkit ja Cramps. Sitten samanmielisten tovereiden löytäminen Savonlinnan taidelukiosta. Kaveripiirin taidepuuhastelu on rohkaissut myöhemminkin omaa taidepuuhastelua. Mikään näistä ei tietysti aikoinaan ole tuntunut miltään suuntaa-antavilta mullistuksilta, mutta jälkikäteen ne voi paikantaa sellaisiksi. Letkeys on tietysti kotikasvatuksen ansiota.

Ville nähdään Pikku-Tammelassa jo toistamiseen

 Et ole tosiaankaan rajoittunut vain yhteen taiteenlajiin, vaan puuhailet sekä kuvataiteen, musiikin että sanojenkin parissa. Onko sinulla kuitenkin kausia, jolloin keskityt vahvasti vain yhteen taidemuotoon?

- Mikä on milloinkin työn alla. Kun pitää saada sarjakuvakirja painoon niin sitä sitten. Kun nauhoitetaan levyä niin sitä sitten. Monesti aikataulut menee kyllä päällekkäin, eikä voi

keskittyä vain yhteen. Lisäksi täytyy jotenkin suoritua ns. arjesta.

Millaiset edellytykset tarvitset luomistyöllesi? Haittaavatko hälyäänet vai vaaditko täydellistä rauhaa? Uppoatko pitkäksi aikaa flow-tilaan vai onko työskentelysi pikemminkin pätkittäistä?

- Ideointiin tarttee rauhaa ja aikaa kaikenlaiselle kehittelylle, käytännön toteutuksen olosuhteiden ei tarvitse sitten olla kovin kummoiset. Kotona mie noi kuva-artsut ja sarjishommat teen, ja niihin liittyy paljon ihan sellaista "lapiohommaa", missä työstetään esimerkiksi jotain kuvaa teknisesti valmiiksi. Parhaimmillaan siinä voi saavuttaa miellyttävän flow-tilan, mutta toisaalta joskus joutuu kahvin ja taustamusan avulla väkisin ähistään valmiiksi pikku pätkissä. "Ammattilaisuus" toivottavasti näkyy siinä, että lopputulos on ihan ookoo molemmilla työstötavoilla.

Mikä taiteilijan elämässä on hienointa, entä onko haittapuolia? Tuleeko toimentulon takia koskaan paineita tai paineiden takia jopa väkinäisyyttä työskentelyyn?

- Hienointa on suhteellinen vapaus oman ajan ja voimavarojen käytössä, sekä taide itse. Olen tietysti myös kova taidefani, ja ihmisen maailmassa ei kyllä ilman kulttuurihommia olisi itselleni mitään mieltä. Eli taiteessa on paljon "palkkiota" myös itsessään. Toimeentulo on kyllä extra-väkinäistä ja pitkät "köyhyys- ja epävarmuuskaudet" nakertavat ainakin motivaatiota aloittaa uusia projekteja. Sitten kun ne aloittaa niin huomaakin, että "hyvä kun tuli aloitettua". Lisäksi jotenkuten tällä säätämisellä on pärjäillyt yli 20 vuotta, ja se antaa - kenties valheellista - luottamusta siihen, että kyllä tää lutviintuu jotenkin jatkossakin.

Vuosien saatossa olet ehtinyt soittaa lukemattomilla äänitteillä eri kokoonpanojen kanssa. Muistatko, mikä oli ensimmäinen julkaisusi? Entä sen vastaanoton?

- Ensimmäinen "virallisesti" julkaistu levy, jolla olen mukana, on Elinan Surma -yhtyeen seiskatuumainen ep "Another Cold Day" vuodelta 1991. Erittäin rankkaa taidelukiolaisten kikkailumusaa ysärin alusta. Itse olin laulaja, koska en silloin osannut soittaa mitään instrumenttia. Vastaanotto taisi olla sen ajan mediatodellisuudessa varsin "vähäinen"! Kyllä siitä silloin aikoinaan tykkäsin itse ja jotkut kaveritkin. Ei ihan helpointa kuunneltavaa tänä pänä!

Kuten saimme Tammelassa jo viime kesänäkin kuulla, niin teet myös soolomateriaalia. Miksi näin, eivätkö bändihommat riitä tyydyttämään musiikillisia ambitioitasi? Vai onko kyse, kulunutta ilmaisua käyttääkseni, jonkin sortin terapiasta?

- Soolokeikat taisivat joskus lähteä siitä, että piti mennä paikkamaan jonnekin mistä oltiin jouduttu jollain bändillä perumaan. Nyttemmin niistä on tullut puolivahingossa ihan oma juttunsa, jolla alkaa olla oma ohjelmistonsa vaikka musiikillisia elementtejä lainailenkin omilta bändeiltä. Terapia-aspektikin on mukana, mutta varmaan samalla prosentilla kuten muissakin omissa touhuissa.

Millä tavalla yksin ja bändin kanssa esiintyminen eroavat? Kummasta nautit enemmän?

- Bändihommat ovat toki tavallaan yksinäistä haahuilua mukavampia, mutta yksin soitellessa voi improvisoida kenties vielä hiukan sekavammin. Sooloesiintymiset ovat siis ittelle ihan "musiikillisesti perusteltuja". Hiljaisen voiman hakeminen on yksinään helpompaa. Mutta kyllä mie mieluummin lähden kavereiden kanssa autoon istumaan/ syömään/ roudaamaan/ meuhkaamaan/ nauramaan. Lisäksi bändeissä tietysti saavuttaa aina musiikillisia ulottuvuuksia joihin omat rajalliset rahkeet ei riitä, ja yllättyy omistakin toimistaan useammin.

Voitit keväällä Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnon, joka on varsin merkittävä kunnianosoitus. Ryhtisi varmaan parani, mutta oliko siitä mitään käytännön seurauksia työsasioitasi koskien?

- Erittäin kiva oli päästä osaksi puupää-nimilistaa. Työhommia on tarjottu tasan yhtä paljon kuin aiemminkin. Toivon että apurahakuvioissa kunnianimitys vielä muuttuu kullaksi ja mirhamiksi!

Kun kerran keikka on stadionilla, niin paljastahan mikä on oma suhteesi jalkapalloiluun tai urheiluun yleensä?

- Viimeksi sävelsin ja sanoitin stadionkeikkaa varten kappaleen, jota en kuitenkaan halunnut sitten paikan päällä esittää. Teksti menee kuitenkin näin:

maalasin seinäni mustaksi
nyt maali kuivuu hitaasti
sen seuraaminen on helvetin paljon mielenkiintoisempaa kuin
jalkapallon

maalasin seinäni valkoiseksi
nyt maali kuivuu hitaasti
sen seuraaminen on helvetin paljon mielenkiintoisempaa kuin
jalkapallon

en edes maalannut seinääni
se vain on, harmaa betoni

sen seuraaminen on helvetin paljon mielenkiintoisempaa kuin jonkun
vitun jalkapallon

- Tästä huolimatta itse asiassa juuri ns. "pienten joukkueiden" pelithän ovat oikeasti meikääkin kiinnostavaa ja absoluuttisesti hyvää touhua. Itse tulen urheiluperheestä, ja harrastin pesistä ja lentopalloa tiukasti siihen saakka kunnes hommat muuttuivat vakavasti tulosvastuullisiksi. Sitten taiteilijapsyykeni ei moista hallinnut, ja siirryin haihattelemaan kokopäiväisesti.

Joskus suurten urheilusaavutuksen jälkeen ihmisten käytös saattaa meilläkin muuttua hyvinkin epäsuomalaiseksi, ”kansan” yhteenkuuluvaisuuden tunne ja itsetunto kohoavat, saatetaan jopa halailla ja pusutella tuntemattomia... Mitä ajatuksia tällainen käytös herättää ja oletko itse koskaan ajautunut moisen hysterian valtaan?

- Jollain tavalla vastaavaan hysteriaan ajautuu vaikkapa aina Radiopuhelimien keikalla. Torilla tavataan! Ihmisten yhteinen juhla on tietysti aina hiton hyvä, kunpa vielä saataisiin hoidettua silviisteen että "kansa" tai "voittajat" ja "häviäjät" kadottavat merkityksensä riemun keskellä.

Kiitos Villelle näistä mietteistä ja samalla Tammelan Voima kiittää kauden kaikkia muitakin esiintyjiä sekä yleisöä, olemme yhdessä tehneet tästäkin kesästä ainutlaatuisen jalkapallojuhlan!